ADHD-leiri

Kotona taas. Olipa ihanaa herätä värien keskellä, eikä ankeassa valkoruskeassa hotellihuoneessa, jonka yhtä seinää peittää julma jättiläispeili.

Siirtymävaiheet ovat minulle hankalia ja siksi päätin ihan alkuunsa, etten edes yritä heti kyetä normaaliin kotiarkeen. Tämän päivän (ja ehkä huomisenkin) käytän siihen, että asemoin itseni taas uudelleen. Yritän siirtää itseni pois niistä 13:sta ihmisestä, joiden kanssa olen viettänyt tämän viikon ja suunnata ajatukseni taas niihin, jotka kuuluvat arkeeni. Venyin aamulla sängyssä, koska univelkaa on kovasti, purin reissukassit ja pesin pyykit, meinaan syödä miten sattuu ja kirjoittaa tämän blogipostauksen. Kauppaan on pakko jossain vaiheessa polkaista, mutta muuten saan elää kuin elinkelvoton.

Matka Kuopioon sujui kuitenkin yllättävän kivuttomasti, vaikken Helmutilla päässytkään liikkeelle. Kimppakyytini toisen kurssilaisen autossa oli hetkessä ohi, sillä hän onneksi oli sellainen vilkas ja puhelias ihminen, jollaisen seurassa myös minä olen oma vilkas ja puhelias itseni. Rauhallisten, miettiväisten ja vaiteliaiden seurassa minä helposti ahdistun ja muutun vaivautuneeksi ja teennäiseksi, mikä sitten johtaa ihan fyysiseen epämukavuuteen, jota on vaikea karistaa niskastaan.

Minua vähän hirvitti, millaista on viettää viisi päivää 11 muun ADHD-tyypin kanssa, koska pahimmillaan se voisi olla yhtä hulabaloota. Riemukseni kaikki olivat ihan oikeasti aikuisen iässä ja suurin osa osallistujista oli keski-ikäisiä naisia. Vaikka ongelmille olikin saatu selitys vasta näin myöhäisellä iällä, niin kaikilla oli opittuna kantapään kautta selviytymiskeinoja ja käyttäytymissääntöjä. Osalla porukasta oli myös pelkkä ADHD:n tarkkaamaton muoto, eli he eivät ole tällaisia sähköjäniksiä kuin minä. Ihan liialliseksi ei siis päällepuhuminen käynyt ja ohjaajilla oli tarpeeksi napakka ote innokkaan jaarittelun suitsimisessa. 

On muuten todella inhottavaa huomata, että vaikka minä Majiksella opin olemaan keskeyttämättä toisia, olen sen taidon menettänyt nyt, kun elän itsekseni.

Toinen vetäjistä olikin yllättäen minulle tuttu tyyppi. Sama ihana psykoterapeutti, joka veti eroleiriä silloin, kun minä loppukesällä 2018 sellaiselle eksyin. Sillä hetkellä kun näin hänet, minä tiesin, että tästä tulee ihan mahtava leiri. Ja tuli.

Vaikka aiheet olivat tuttuja, ei kertaaminen tehnyt yhtään pahaa, koska muistini on mitä on. Ja lisäksi on aina ihanaa kuulla toisten kokemuksia. Muutama uusi oivalluskin jäi jonnekin takaraivoon, ja ne toivottavasti auttavat parisuhteeni kanssa. Erityisen mukavaa oli saada kuulla psykiatrian erikoislääkärin luennolla sellaisia juttuja, jotka mielestäni eivät tule virallisissa yhteyksissä esiin lainkaan.

Esimerkiksi minusta on kamalaa, miten jotkut - myös jotkut ADHD-ihmiset itse - ovat hyvin jyrkkiä siinä, ettei saisi vedota ADHD:hen erityiskohtelun toivossa. "Ei saa käyttää ADHD-korttia!" Itse olen aivan eri mieltä. Saa käyttää ja pitää käyttää! Minusta on silkkaa väkivaltaa, että meidän pitäisi sopeutua neuronormaalin yhteiskunnan vaatimuksiin ja sääntöihin. Miksi pitäisi pakottaa ADHD-teini ruokailemaan keittiön pöydän ääressä, jos muiden perheenjäsenten suuäänet tekevät hänet tuskaiseksi? Tai miksi minut pitää yrittää pakottaa normaaliin päivätyöhön, jos se panee koko muun elämäni paskaksi? 

Siksi olikin kiva kuulla psykiatrin suusta, että ADHD:ta voi tutkia kahdelta kantilta: lääketieteelliseltä tai neurodiversiteetin kannalta. Lääketiede on se, jonka näkökulmasta meitä muokataan yhteiskuntakelpoisemmiksi terapian, ohjauksen ja lääkehoidon avulla. Mutta neurodiversiteetin näkökulmasta katsottuna me emme ole se, jota pitää muokata, vaan ympäristömme. Tähän suuntaan yhteiskunnassa ollaan ottamassa vasta pieniä askeleita. 

Mutta entäpä jos kerron, että neurodiversiteetti tarkoittaa samaa asiaa kuin biodiversiteetti, olisiko meidän ADHD-korttimme sitten helpompi ottaa vastaan? Eli mitä monimuotoisempi on luonto, sen paremmin se voi. Samoin mitä neuromoninaisempi on yhteiskunta, sen paremmin sekin voi. 

Myös vaihdevuosia kerittiin hiukan sivuta, ja se aihe olisi kiinnostanut minua tosi paljon enemmän. Mutta ihan fakta siis tosiaan on, että ADHD-oireet vaihtelevat kuukautiskierron mukaan ja vaihdevuodet voimistavat niitä. Omalla kohdallani olen huomannut menettäneeni niitä ominaisuuksia, jotka lasken ADHD:n hyviksi puoliksi ja toisaalta ne, jotka koen huonoiksi, ovat minussa voimistuneet. Se on perseestä. Kaikki vaihdevuosissa on perseestä. Ihmisen ei kuulu elää näin vanhaksi!

Kolmas erityisen ilahduttava yllätys psykiatrin luennolla oli se, että hän otti esiin RSD:n, joka ei kuulu ADHD-diagnostiikkaan, mutta on sitten ilmeisesti kuitenkin muutakin kuin "instatietoa". Se on (kopsaan muistiinpanoistani) äkillinen, triggeriä vaativa äärimmäisen epämiellyttävä tuntemus, joka kestää minuuteista muutamiin tunteihin ja johtuu siitä, että ihminen pelkää tulevansa hylätyksi. Pelko voi johtua todellisesta tilanteesta tai omasta kuvitelmasta. Olen arvellut että omalla kohdallani kyse on tästä, kun varsinkin seurustelusuhteiden alussa kokiessani, etten kelpaa, saatan taantua aivan hetkessä johonkin järkyttävään lamaantumisen tilaan, jossa pääni kyllä toimii, mutta ruumiini ei. Käsivarsiini tulee hirvittävä kipu, jään kyyhöttämään itseni sisään, enkä pysty liikkumaan. Aivot antavat käskyjä suun puhua ja vartalon liikkua, mutta mitään ei tapahdu. Toivon, että kumppanini tajuaisi koskettaa minua, ottaa kasvoistani kiinni ja pakottaa minut katsomaan häntä, ottaa vaikka syliinsä ja vapauttaa minut siitä käsittämättömästä jäätymisestä, jonka vangiksi tipahdin. Se on kauhea tila ja ainoa tieto, mitä siitä on saatavissa on jotain jenkkien instameemiä. Tai ehkä nykyisin löytyykin jo enemmän asiaa mutta silloin kun minä sitä guuglettelin, niin ei mitään muuta löytynyt kuin sellaista, jossa lähdekritiikki on paikallaan.

ADHD, samoin kuin muutkin diagnoosit ovat pelkkiä sopimuksia ja sopimukset muuttuvat tiedon lisääntyessä. Niinpä myös ADHD:ssa on paljon sellaista jota ei diagnoosikriteereistä löydy. Juuri alkuviikolla julkaistiin uusi käypähoitosuositus, joka on minusta aivan erinomainen. Siinä kiinnitetäänkin ensin huomiota tutkittavan elintapoihin. Tämä meidän nykymaailmamme helvetin kännyköineen, avokonttoreineen ja -luokkineen, ylivaativine työelämineen ja liiallisine valinnanmahdollisuuksineen vie ihan normaaliltakin ihmiseltä keskittymiskyvyn. Kun ensin pannaan kuntoon päivärytmi ja nukkuminen, voidaan vasta alkaa miettiä, onko kyseinen lapsi tai aikuinen ihan oikeasti neurokirjolla vai pelkästään ympäristönsä tuote.

PS. Sisäinen hotelliaamupalakriitikkoni antaa Kylpylähotelli Rauhalahdelle arvosanaksi kuutosen. Ihan perus, muttei mikään elämys. Samoin oli asianlaita muiden ruokailujen kohdalla, mikä oli hyvä, koska minulle ei tullut edes mitään kaipuuta ahmia.

Kaikki, mikä voi mennä pieleen...

... menee pieleen. Tiedättekö sen, miten pienet vastoinkäymiset aina kasaantuvat? Sujuvan ajan jälkeen tulee aina sellainen vaihe, kun kaikki pienet asiat romahtavat yhtä aikaa. Nyt minä olen keskellä juuri sitä romahtelua.

Siitepölyvaivojen ja varvasvälisilsan lisäksi minulle tuli flunssa. Jouduin jäämään pois kaikista kivoista paikallisista ilmaisista tapahtumista, joita tälle viikolle osui. On pitänyt ottaa rauhallisesti, jotta flunssa ehtii parantua ennen ADHD-leiriä. 

Se leiri muuttui ilolla odotetusta seikkailusta tuskalliseksi ponnistukseksi. Liian kylmät yöt ja niiden takia hotellihuoneeseen nukkumaan joutuminen olivatkin vasta alkua vastoinkäymisille. Nyt Helmut nimittäin seisoo pihassa lähtövalmiina, mutta ajokiellossa. Vaikka se läpäisi katsastuksen, halusin kuitenkin saada korjaamolta selityksen kummalliselle hankaavalle, jopa ulisevalle äänelle. Automiehet sanoivat, että jarrut ne vain laahaavat, niitä pitää herkistää. Pikku juttu ja menoksi. 

Mutta korjaamolta tuli eilen aamulla huonojen uutisten soitto. Jarruissa ei olekaan mitään vikaa, vaan ääni kuuluu siitä, että "perä on rikki". Mikä perä? Älkää kysykö. Tarvitaan peräremontti. Mitä se sitten tarkoittaa, en tiedä, mutta se maksaa aivan tolkuttomasti. Ei saa ajaa yhtään mihinkään. Kuopioon ei missään nimessä saa lähteä. 

Oli siis pantava suunnitelmat ihan uusiksi. Helmutissa on tankki täynnä dieseliä, mutta minun oli nyt kaivettava jostain satanen matkalippuihin. Onneksi on luottokortti ja onneksi kesäkuussa tulee enemmän rahaa. Nyt pitää vaan olla reipas ja sopeutua.

Vaan kukas olisi osannut arvata, miten vaikeaa julkisilla on päästä Imatralta Kuopioon, vaikka tästä menee sinne suora tie. Bussilla pääsisi kotoa Mikkeliin jokaisessa pikkukylässä kieppuen kolmessa tunnissa, mutta ainoat bussit Mikkelistä Kuopioon ovat Onnibusseja, joita menee vasta niin myöhään, etten kerkiäisi leirin alkuun mukaan. Voisin vaihtaa Mikkelissä junaan, mutta vaihtoaika bussin saapumisen ja junan lähdön välillä on niin lyhyt, että minuutinkin myöhässä kulkeva bussi olisi jo katastrofi. Ja busseihinhan ei voi koskaan luottaa. Jos taas menisin koko matkan junalla, olisi ensin junailtava useamman sadan kilometrin mittainen lenkki etelässä, koska junat kulkevat tässä maassa vain Helsingistä pohjoiseen ja minun olisi suoritettava junanvaihto Kouvolassa! Ja tässä vaiheessa ostettu junalippu on hirveissä hinnoissa.

Yksi leiriläisistä pystyy kuitenkin nappaamaan minut autonsa kyytiin Mikkelistä, joten minun on vain kestettävä melkein kolmituntinen bussikyyti mutkikasta ja mäkistä tietä oksentelematta ja sitten osattava olla vielä yli kaksi tuntia ventovieraan ihmisen kanssa kaksistaan suljetussa tilassa. Ja kaiken tuon päälle vielä jaksettava leiriohjelmaa nukkumaanmenoon asti. Pelkkä ajatuskin tästä kaikesta itkettää. Ja samalla hävettää ja suututtaa. Miksen voi olla normaali ihminen, jolle tällainen muutos ei aiheuttaisi ahdistusta?

Olen niin tottunut kulkemaan pitkät matkat Helmutilla, jossa on aina ruoanlaitto- ja nukkumismahdollisuus ja muutenkin mukana ihan kaikki, mitä ikinä voi tarvita. En mitenkään osaa mahduttaa tarpeeksi eväitä ja vaatteita kasseihin, jotka vielä jaksaisin kantaakin. Pakkaaminen on niin stressaavaa, että lykkään sitä yhä, vaikka jo huomisaamuna on lähtö.

Paluumatkan joudun tulemaan kokonaan junalla. Siinä vaiheessa tiedän kuitenkin olevani jo niin lopussa, etten kestäisi yhtäkään ihmistä silmissäni. Junatkin näyttävät nykyisin olevan ihan outoja. Enimmäkseen vain jotain erikoisosastoja ja lapsi- tai eläinvaunuja. Ne muuutamat tavallisen rahvaan karjavaunut ovat jo lähes täyteen buukattuja. Varasinkin kalliin ekstraluokan paikan ihan vain siksi, että kestäisin itkemättä kotiin.

Ihanasta kylpylätäysihoitoviikosta ADHD-seurassa piti maksaa vain 60 euroa. Olin niin onnellinen siitä, että minut tänä vuonna valittiin mukaan ja saan tällaisen edullisen irtioton kaikesta tylsyydestäni ja arkeni ankeudesta. Mutta nyt haluaisin vain perua koko jutun. 110 euroa omaan hotellihuoneeseen, 37 euroa menomatkaan ja 60 euroa paluumatkaan. Kun muutenkin joutuu laskemaan koko ajan joka pennin, niin tällainen paukku on ihan hirveää.

Lisäksi vielä tulee Helmutin remontti, vaikka kesäkuussa tulevilla tienesteillä minun pitäisi pystyä elämään koko kesä. Minun on kai pakko jättää Helmut odottamaan lopullista kuolemaansa. Ehkä minä ajan sen uimarantaan parkkiin ja pidän sitä kesämökkinä tämän kesän. Suppailen Saimaalla ja ajelen mopolla mustikkametsiin. Käyn kotona tekemässä pihahommia, taloyhtiön touhuja ja oikeita töitä, jos jotain töitä vaikka ilmaantuisikin.

Olisi ihan pakko ilmaantua.

Kuvittelin vuoden alussa, että nyt hallituksen sakset ovat napsineet jo kaiken, minkä voivat napsia. Laskin tiukasti itselleni uudet budjetit ja päätin selviytyä. No sen jälkeen olen vielä saanut lukea, että työhuonevähennys poistetaan, toimeentulotuen 150 euron suojaosa tuhotaan ja perusosaa pienennetään 17 eurolla. Ministereille 17 euroa saattaa olla mitätön raha, mutta minulle se merkitsee luopumista jostain, minkä luen itselleni elintärkeäksi. Hallitus jatkaa tätä samaa tuhovoimaansa vielä kaksi vuotta. Mitä meiltä seuraavaksi viedään? 

Sydäntäni riipii köyhien perheiden lasten puolesta. Ja kaikkien niiden kelpo ihmisten puolesta, jotka joutuvat muuttamaan huonolle asuinalueelle pelkästään siksi, että vain siellä on tarjolla asuntoja, jotka mahtuvat Kelan määrittämiin raameihin ja joihin kelpaa Kelan hyödytön vuokratakaus. 

Vasta eilen silmiini osui ilmoitus Epäluottamuslause kansalta hallitukselle -mielenosoituksesta. Se on jo tänään. Tahtoisin olla mukana. Salaa myös tahtoisin, että mielenosoitus EI olisi rauhanomainen. Miksi muinoin kansat nousivat oikeasti kapinoimaan, kun heidän kurjuutensa vastapainona linnoissa örvellettiin peruukit päässä ja naamat puuterissa notkuvien pöytien äärellä? Miksi me vain alistumme kaikkeen? Miksi kukaan ei ole jo pystyttämässä giljotiinia eduskunnan portaille ja raahaamassa Purraa ja Orpoa kätyreineen ja niinkutsuttuine kristillisine hallituskumppaneineen päidenpudottamistalkoisiin?

Anteeksi. Juuri nyt kaikki on paskaa, myös kusi. Vaan kyllähän tämä tästä taas iloksi muuttuu joskus. Sitä ennen en bloggaile, koska en halua tämän enempää levittää pahaa mieltäni muihin.