Vielä kerran keramiikkaa

Keramiikkakurssi päättyi eilen ja saimme tekeleemme uunista ulos. Oli riemua! Yksikään työ ei ollut räjähtänyt ja lasitteiden aiheuttamat yllätykset olivat enimmäkseen positiivisia. Jopa minä olen oikein tyytyväinen kolmeen työhöni. Vain yksi oli niin karmea, etten kestänyt sitä. Olisin rikkonut sen itse, jos se olisi pitänyt tuoda kotiin. Kun yksi rouva sanoi ostavansa sen minulta, vastasin, että saat lahjaksi ja lykkäsin sen saman tien hänelle. Kannattaa varoa, mitä suustaan päästää!

Se kulho oli alusta asti katastrofi. Sinä iltana, kun opettelimme levytekniikan, minulla oli erityisen huono ilta. Ei mitään ajatusta, mitä tekisin, ja kun savi lähti viemään käsiäni, se vei totaalisesti harhaan. Inhosin lopputulosta heti ja toivoin, ettei se mahtuisi ollenkaan polttoon. Valitettavasti se mahtui, joten valmiiksi asti sekin piti sitten saattaa. Siitä ei ole kuvia. Ette pääse vakuuttelemaan, ettei se ole ruma!

Kukkalautaset ovat minusta ihanat. Vaikka sössin lasittamisen ja ison lautasen toinen puoli epäonnistui, se ei silti pilannut lautasta kokonaan. Alunperin olisin halunnut lautasista kirkkaankeltaiset, mutta värivalikoima oli valitettavan suppea. Onneksi siellä kuitenkin oli näin kaunis sininen! Sanoisin, että lautaset ovat sinisinä vielä kauniimpia kuin mitä ne keltaisina olisivat olleet. Tykkään erityisesti näistä epätasaisista lasitteista.

Musta lasite sen sijaan oli tasaista ja superkiiltävää. Olin kuvitellut Paskatontun mattamustaksi, mutta tässäkin tapauksessa oli tyytyminen kompromissiin. Pitää jossain vaiheessa ostaa punaiset ledit, joissa on tarpeeksi pieni paristokotelo, jotta saan tontulle punaiset silmät. Minulla on kyllä juuri sellainen ledivalo, mutta viime talvena liimasinkin sen Kenin saunan kiukaaseen.

Yksi kurssilainen sanoi, että paskatonttu on ihan kuin kaupasta ostettu. Mietin sitä. Sehän oli kehu. Mutta kun katselen kiiltävää tonttua, niin tuollaisia voisi hyvin olla myynnissä jossain Tigerissä kahdella eurolla. Kiinalaisten pienten käsien tekemää turhaakin turhempaa kitschiä. Miksi suomalainen käsityö on hienoa, mutta kiinalainen kitschi on paskaa?

Minun on pakko päästä ensi syksynä työväenopiston keramiikkakurssille, vaikken tykkääkään kerran viikossa -velvollisuuslähtemisistä. Haluan tehdä enemmän kukkalautasia, vaikka unelmieni teekuppia en koskaan tulisikaan saamaan aikaiseksi.

Tämä minun maailman paras teekuppini on kurssin opettajan tekemä. Lautasen kolmiomainen muoto on ihastuttava. Kuppi on täydellisen kokoinen ja muotoinen teen juomiseen. Teetähän ei vaan voi juoda pienestä, kapeasta, korkeasta tai paksureunaisesta mukista. Kupin ainoa vika on ankean beige väri ja se, että ahkerassa käytössäni siihen on tullut halkeama. Aina joskus sieltä tihkuu teetä ulos. Olen yrittänyt epätoivoisesti jo vuosien ajan löytää saman mallista kuppia, mutta en ole sellaista löytänyt muiden keraamikkojen valikoimista enkä teollisesti valmistettujen joukosta. Valitettavasti kupin tekijä ei enää itse valmista tuotteita, vaan pelkästään opettaa.

Somesta ja kesästä

Nyt, kun poistin Instagramin kännykästä, minä olen todellakin vieraantunut siitä ihan mahdottoman tehokkaasti. En tunne enää oikein mitään tarvetta mennä sinne kurkkimaan. Huomaan käyväni siellä jotenkin velvollisuudesta muutaman kerran viikossa ja aina totean, että jaahas, tylsää.

Kun itse postailin Instassa tosi usein, minä jotenkin kuvittelin kaikkien muidenkin tekevän niin. Nyt huomaan, että jos en käy siellä viiteen päivään, ei feediini juurikaan ole uusia kuvia ilmaantunut. Stoorit jäävät tietenkin näkemättä, kun ne katoavat ennen kuin ehdin niitä katselemaan. Yhä vahvemmin minusta tuntuu, että somesta pitäisi häipyä kokonaan. Se ei olekaan niin tarpeellinen kuin olin kuvitellut. 

Barbieleikkinikin ovatkin sen takia jääneet oikeastaan kokonaan pois päivistäni. Ei ole ollut enää innostusta. Sosiaalisuushan on ollut suurin kannustus jatkaa nukketarinoita. Minulla on yksi isompi aihekokonaisuus leikkimättä ja olen sitä varten jo väsännyt monta pientä maastopukua ja muuta armeijakamaa. Halusin saada sen kuvattua ja postattua ennen toukokuun kiireitä, mutta kauniit ja lämpimät päivät kuluivatkin innostavammissa tai velvoittavammissa hommissa. Olen jopa alkanut miettiä, voisiko tulla vielä aika, etten enää tarvitsisikaan nukkejani ja niiden taloja. Voisin saada kotiini tilaa ihan minulle itselleni, jos nukkemaailmat väistyisivät. Nyt ei kannata silti vielä hankkiutua niistä eroon, sillä vanhastaan tiedän, että vaikka leikkimisessä olisi puolentoista vuoden tauko, into saattaa tehdä comebackin.

Yksi iso hankaluus Instagramista poistumiseen liittyy ja se on ammatillinen. Piirtelen jo ensi vuoden seinäkalenterin kuvia, mutta jos minulla ei ole enää Instaa, minulla ei ole yhtään mitään markkinointikanavaa. Mitä vähemmän olen aktiivinen siellä, sitä pienemmälle porukalle postaukseni näkyvät, jos joskus harvoin siellä jotain postaisinkin. Tämä blogi oli kaikkein paras kanavani silloin käsityöyrittäjäaikoinani, mutta nykyisin tätä lukee enää vain kourallinen ihmisiä, joten tämäkään ei Instan jättämää aukkoa paikkaa. Olisi keksittävä jotain ihan muuta. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä se olisi.

Nyt, kun olen tämän alkuvuoden joutunut hakemaan toimeentulotukea, olen ollut helpottunut siitä, että hallituksen kiristykset lopulta ovatkin voimassa. Se kahden vuoden mittainen pelko ja epävarmuus tulevasta oli paljon pahempaa kuin tämä nykyinen superköyhyyteni. Olen myös nyt oppinut, että yritystulostani on iloa aina 150 euron verran kuukaudessa. Sen verran minulla on "oikeus" tienata ilman, että se vaikuttaa toimeentulotukeen. En joudu siis menemään kuntouttavaan työtoimintaan vain saadakseni edes satasen lisää rahaa kuussa. 

Nyt minulla on ollut sen verran graafisia töitä, että kunhan saan ne valmiiksi ja laskutettua, niin kesä- ja heinäkuussa en joudukaan hakemaan toimeentulotukea lainkaan! Se tarkoittaa myös sitä, että minulla olisikin oikeus lähteä Helmutilla Baltiaan, kuten joskus aiemmin suunnittelin. 

Toimeentulotukea nauttiva ei saa oleskella ulkomailla kuin enintään 7 päivää kuukaudessa ja sen takia olin asennoitunut seikkailemaan Keski-Suomessa ja Pohjanmaalla tänä kesänä, jotka ovat minulel tuntemattomia seutuja. Suomen luonto ja pienetkin paikkakunnat ovat täynnä ihania yllätyksiä ja elämyksiä ja omalla äidinkielellä on leppoisampaa operoida. Ehkä siis pysyn kuitenkin Suomessa ihan omasta tahdostani. 

Viime kesänähän jouduin palaamaan Virosta kotiin aiemmin kuin halusin sen takia, että tulikin töitä. Olen sen takia miettinyt sitäkin, että jos raahaisin tämän ison pöytätietokoneeni mukaan, minä pystyisin työskentelemään myös reissun päällä, jos vain hankkiutuisin tarvittaessa sähkön ääreen. Sallitaankohan kirjastoissa omat pöytäkoneet? Ei kai niillä voi olla mitään sääntöä, että vain läppärit ovat sallittuja?

Olen laittanut kodistani vuokrausilmoituksen koko kesäksi. Pari alustavaa kyselyä on tullut. En minä mitenkään haluaisi päästää yhtäkään vierasta ihmistä tänne asumaan, mutta kun en saa asumistukea enkä joudu hakemaan toimeentulotukeakaan, niin asumiskulujeni kattaminen jonkun toisen kukkarosta antaisi minulle ihanasti vapautta ja hermolepoa kesäksi. En kuitenkaan voi sopia mitään, ennenkuin Helmutin kohtalo on selvillä.

Kaikki onnistuu vain, jos Helmut menee läpi katsastuksesta. Katsastusajankohta osuu tosi inhottavasti juuri ADHD-leirin kohdalle, joka on Kuopiossa. Joudunkin katsastamaan Helmutin jo hyvissä ajoin etukäteen, koska jos se meneekin läpi tai jos siinä on vain pientä korjattavaa, ehdin kunnostaa sen ennen leiriä, ajaa Kuopioon ja jatkaa siitä heti eteenpäin kesäseikkailuani. Mutta jos siinä on jotain massiivista vikaa, jota en pysty korjauttamaan, minä saan kuitenkin ajaa sillä vielä kuukauden ennen kuin sille on suotava eutanasia. Pääsisin siis sentään hitaan matkailun periaatteilla Kuopioon ja takaisin.

Foreca kuitenkin ennustaa kesästä lämmintä ja sateista, ja vielä sillä lailla sateista, että päivisin sataa, mutta öisin ei. Se on kyllä kaikkein mahdottomin keli helmustelun kannalta. En voi ladata akkuja paneeleilla, kun en saa päivällä tarpeeksi aurinkoa eli en voi pitää jääkaappia päällä ja ruokailusta tulee ongelma. Ja jos päivisin sataa, minä makaan masentuneena auton sisällä kaiken aikaa. Öinen pouta ei kuivata nihkeyttä vuoteestani eikä masennusta aivoistani.

Nyt on liikaa muuttujia, että voisin kunnolla suunnitella mitään. Pysyttelen rauhallisena. Asiat selkiytyvät pian. Mutta jos Helmut jaksaa elää vielä tämän kesän, minä katsastan sen uudelleen syksyllä ja saan sillä lailla ostettua sille vielä yhden kesän lisää aikaa. Jokakeväinen stressi siitä, meneekö se katsastuksesta läpi, on minulle liikaa.

PS. On aika vähän keinoja, joilla yksi tavallinen ihminen voi oikeasti yrittää vaikuttaa tämän maan asioihin, mutta kansalaisaloite on ihan toimiva sellainen. Ole kiltti ja käy allekirjoittamassa aloite suojaosien palauttamiseksi työttömyyskorvaukseen ja asumistukeen: kansalaisaloite.fi