Liikunta on aina ollut minulle ongelmallista, mutta nyt, kun olen kasvattanut itseäni 15 kiloa liian painavaksi, liikkumisesta on tullut entistä vielä paljon hankalampaa. Pystyn nauttimaan vain vesijumppaamisesta ja uimisesta, sillä kaikki muu liikahtaminen tuntuu todella inhottavalta. Jopa käveleminen tuntuu vyörymiseltä, eikä asiaa auta se, että jokainen takkini kiristää.
En koskaan ole hallinnut kroppaani niin, että urheileminen olisi jotenkin luontevaa. Olen aina ollut kömpelö ja pelännyt kaatumista. Tässä eräänä päivänä uskaltauduin kuitenkin kokeilemaan sähköläskipyörää ja se oli ihmeellinen tunne. En pelännytkään fillarin selässä! Tästä rohkaistuneena halusin lähteä kokeilemaan Heilan ei-sähköistä fatbikea, ja niinpä Sulo lainasi eilen omaa maastopyöräänsä Heilalle, jotta me pääsisimme kahdestaan metsäpoluille. Vaikka minulla ei nyt ollutkaan sähköavustusta, paksurenkainen fillari kulki eteenpäin kevyesti, eikä minua jännittänyt yhtään. Kiidin pitkin metsäpolkuja ihan innoissani. Heila ajoi perässä ja huuteli rauhallisesti ohjeita. Hän osoittautui aivan tosi hyväksi opettajaksi. Osasi katsoa polkua eteenpäin, kertoi mitä missäkin kohdassa tehdään ja milloin vaihdetaan vaihdetta. Pärjäsin ihan mahdottoman hienosti. Ajoimme 11 kilometriä osittain haastavassa maastossa ja minulla oli niin voittajaolo, ettei mitään tolkkua.
En ymmärrä, mikä siinä leveässä renkaassa tekee sen, etten minä pelkää kuten jopa ihan tavallisella mummopyörällä. Joku psykologinen tunnejuttu se kaiketi on, koska mitään järkiperustetta asialle ei ole.
Totesin maastopyöräilyn aivan erinomaiseksi ADHD-lajiksi, koska siinä ollaan jatkuvasti vauhdissa, koko ajan tapahtuu jotakin uutta ja kaiken aikaa pitää keskittyä niin tiukasti, ettei aivoilla ole aikaa mäyhätä yhtään mitään. Mielenkiinto pysyy yllä koko ajan. Talviliikunta on loistanut elämässäni poissaolollaan ihan aina. Mutta tämä lajihan on juuri parasta talvella, eikä edes pilvinen ilma haittaa. Pelkkää positiivista siis! Jälkeenpäin tosin totesin negatiiviset puolet, sillä pääni oli lenkin jälkeen niin liekeissä, ettei nukkumisesta tullut viime yönä yhtään mitään. Kroppa oli loppuväsynyt, mutta mieli intoili ja haaveili omasta läskipyörästä.
Tapanani on aina innostua ihan kympillä uusista jutuista, mutta jättää homma sikseen joko jo ekan kerran tai viimeistään parin viikon jälkeen. Juuri nyt minä haluaisin oman läskipyörän aivan heti paikalla. Ainoa keino sellaisen hankkimiseen olisi myydä mopo, mutta se olisi turhan raju liike. Kielohan on minun turvani siinä vaiheessa, kun joudun luopumaan Helmutista. Vähän sääli on se, että innostun näin kovasti jostakin, jota minulla ei oikeasti ole mahdollista harrastaa.
Kävelemistä minulla sen sijaan on mahdollista harrastaa vaikka kuinka paljon. Muutama aurinkoinen päivä toi minulle lopultakin energiaa niin, että tunsin itseni taas itsekseni ja pääsin pitkien kävelylenkkien makuun. Viime viikon ihmeellisten aurinkopäivien innostamana tein pitkiä lenkkejä metsässä ja jäällä, tietysti eväiden kera.
Lopulta Heilakin innostui ulkoilemaan kanssani ja kun bongasimme avannon erään tilaussaunan laiturin päässä, minä heitin vaatteet päältäni ja pulahdin veteen! Näin helpoksi kylmään veteen laskeutuminen on muuttunut nyt, kun olen viikoittain vesijumpan yhteydessä pakottanut itseni pulahtamaan Vuokseen. Pyyhettä ei ollut mukana, mutta onneksi mummoalkkareissa on kangasta niin paljon, että kuivasin itseni niihin. Jos vain aurinkoisia pakkaspäiviä saataisiin lisää, niin pitkät kävelylenkit avantodippauksella ja kuumalla kaakaolla olisivat aika jees harrastus. Säätiedotus kuitenkin kertoo, että matalapaine on taas palannut ikuisiksi ajoiksi.
Koko talven kestänyt haluttomuus yhtään mihinkään on ollut aivan helvetillistä. Muutaman päivän mittainen korkeapaine toi kuitenkin intoa myös piirtämiseen. Piirtäminen ja vesiväreillä maalaaminen on ollut minulle hyvä keino rentoutua sen jälkeen, kun sen kolme vuotta sitten taas opettelin. Sitten keksin yrittää tienatakin sillä, ja hommaan alkoi sekoittua paineita ja stressiä. Vaikka oli ihanaa, kun sain joitain kuvitustöitä, toiselle piirtäminen tuntui silti liian vaativalta. Ja silloinkin, kun piirtelin kuvia omia seinäkalentereitani varten, muuttui homma suorittamiseksi, vaikka sainkin piirtää oman mieleni mukaisia kuvia. Olin siis taas kerran mennyt pilaamaan hyvän harrastuksen tekemällä siitä ammatin.
Viime jouluna, kun kalenterimyynti oli aiempia vuosia huonompaa, päätin, etten tee enää kalentereita. Nyt päätin kuitenkin jatkaa "perinnettä", mutta piirrellä kuvat vapaammin ja siirtyä taas pelkkään ennakkomyyntiin. Jos tilauksia ei tule tarpeeksi, en edes painata kalenteria.
En luo piirtämiselleni samanlaisia sääntöjä kuin aiemmin, että "tänä vuonna vain kettuja" tai "jokaisen kuukauden kuvan pitää liittyä kyseiseen kuukauteen". Minä vain piirtelen mitä haluan ja lätkin kuvat sitten vuoden lopulla kalenterin sivuille. Tein jopa taitonkin jo nyt valmiiksi, jotta sitä ei tarvitsisi sitten viimeisessä hädässä rustata kasaan ja tehdä virheitä kalenteriruutujen kanssa.
Olen myös koittanut ottaa tuntumaa digipiirtämiseen piirtonäytöllä. Yritän opetella löytämään silläkin oman tyylini.
Vaikka piirteleminen on ihanaa, se tekee varsin huonoa kropalleni. Mitä enemmän istun, sen kipeämpi olen. Siksi olisi ihan tolkuttoman tärkeää löytää joku niin mahtava liikuntalaji, että se olisi oikeasti nautinto! Vesijumppa saunoineen ja avantoineen on, mutta uimahallille lähteminen on työlästä ja joskus altaaseen ei mahdukaan sekaan. Liikkumaan pitäisi pystyä lähtemään omalta ovelta justiinsa silloin, kun tulee huvitus - ilman, että pitää pari tuntia etukäteen laittaa auto lämpiämään tai suunnitella aikatauluja ja ruokailuja ja tutkia jumppa-altaan varaustilanteita!
Kaiken kaikkiaan elämä kuitenkin on tuntunut viime aikoina erittäin hyvältä.
