Omituisuuksia (ja arvonta!)

Sain Fantastic Project Award -tunnustuksen Harjun Harrastelijoilta, kiitos! Tämän tunnustuksen myötä pitää kertoa viisi omituista ominaisuutta itsestään. Jouduin vähän pohtimaan, mitä tässä uskaltaa paljastaa, ettei menetä kaikkia lukijoitaan.

No, silläkin uhalla... tässä niitä tulee, aloitetaan kevyimmistä:

1. Nukahdan autoon ennätysajassa.

En tiedä, johtuuko auton tainnuttava vaikutus siitä, että vauvana minut kuulemma saatiin rauhoittumaan ja nukahtamaan ajelulle lähtemällä. Ehkä alitajuntani antaa nukkumiskäskyn heti, kun auto lähtee liikkeelle. En ole kovin viihdyttävää matkaseuraa.

Tämän takia valitsen aina mielummin linja-auton kuin junan, jos joudun käyttämään julkisia kulkuneuvoja. Matka sujuu paljon nopsemmin tainnoksissa. Junaan en osaa nukahtaa.

2. Tykkään leikkiä tajutonta.

Tämä sai alkunsa siitä, kun Sulo kertoi ihmisistä, jotka pelkkää huomionhakuisuuttaan tekeytyvät tajuttomiksi, ja sitten muut kutsuvat ambulanssin. Näitä feikkitajuttomia sitten testataan erilaisilla tavoilla, jotta saadaan selville, onko kyseessä oikeasti tajuton potilas vai leikkitajuton huomionkerjääjä. Jotkut feikkaajat kuulemma ovat todella taitavia.

Minä en ole järin taitava. Huolimatta siitä, että olen treenannut jo useamman vuoden. Sulo ei valitettavasti jaksa enää kauheasti innostua minun testaamisestani.

3. Minua häiritsee, jos lakanat ovat huonosti.

Pussilakana, joka on lähtenyt litomaan peiton reunasta, on karmea juttu. Samoin aluslakana, joka ruttaantuu jonnekin patjan puoliväliin. Myös silloin ne ärsyttävät minua, kun ne tapahtuvat Sulon puolella petiä. Jos vaan tiedän, että Sulon pussilakana on miten sattuu, en osaa nukahtaa, ennenkuin olen riistänyt peiton häneltä, asetellut lakanan kunnolla ja peitellyt hänet huolellisesti.

4. Elämäni on yhtä suurta musikaalia.

Tuo on Sulon näkemys asiasta. Oikeasti en pidä musikaaleista. Minusta on jokseenkin vaivaannuttavaa, kun kesken elokuvan tai teatteriesityksen joku yhtäkkiä puhkeaa laulamaan. Sitä aina ehtii unohtaa katsovansa musikaalia ja järkytys on jokaisen biisin kohdalla yhtä suuri.

Tämä on Sulon mielestä kummallista siksi, että minä kuulemma itse elän musikaalin keskellä. Laulan kaiken aikaa, monesti ihan omakeksimiä lööperilauluja. Minulla on kyky PUHJETA laulamaan melkein minkä tahansa kuulemani sanan innoittamana. Ja minä en siis osaa laulaa ollenkaan; olen maailman epämusikaalisin ihminen.

5. Kirjoitin listoja.

Sanon siksi tämän imperfektissä, että olen päässyt tästä oudosta tavasta eroon. Päätin lopettaa listojen kirjoittamisen, kun tajusin tapani lähenevän neuroosia.

Minulla oli vaikka mitä listoja. Sääpäiväkirja tietenkin. Monen vuoden ajan kirjasin joka päivä muistiin säätiedot. Minulla oli lista näkemistäni elokuvista ja bändeistä. Listasin myös kaikki lukemani kirjat. Siihen listaan kuului lisäksi muutaman lauseen mittainen arvostelu kyseisestä kirjasta. Tein myös diagrammin, joka näytti kuukausittain luettujen kirjojen määrän.

Tämän paljastelutunnustuksen haluan antaa teille kaikille, jotka tämän luitte. Ette kai luulleet, että minä kerron itsestäni tällaisia älyttömyyksiä, enkä edes vaadi mitään vastalahjaksi?

Jos et halua ottaa blogiisi, niin tunnustelepa täällä minun kommenttiboksissa, kiitos! Edes yksi kummallinen piirre jokaiselta!

Ja jotta te viitsisitte vaivautua, annan houkutuslinnun! Kaikkien kommentoineiden / tunnustuksen napanneiden kesken arvotaan viidentoista euron lahjakortti Susannan Työhuoneen verkkopuotiin.

Arvonta suoritetaan ensi lauantaina 10.12.2011 klo 15.

Tee se itse -sohvakalusto

Operaatio Olohuone on alkanut! Muistatteko vielä kuvan, jonka johdattamana valitsin olohuoneemme värimaailman (kliks, jos ette muista)?

Olennaista oli siis saada tummanharmaa sohva. Sohvan virkaa on meillä hoitanut 50-luvun laveri vaahtomuovipatjoineen (kliks, niin näet millainen). Mitään uusia huonekaluja me emme nyt harkinneetkaan hankkivamme, joten laverisohva piti tuunata.

Yritin ensin keksiä, mistä voisin ostaa älyttömän halpaa, harmaata, tukevaa kangasta, mutta onneksi en löytänyt sellaista mistään. Olin nimittäin tyystin unohtanut omistavani kymmeniä metrejä armeijan sarkakangasta. Kun yhtäkkiä sitten ymmärsin, että tarvittava kangasaarrehan on jo olemassa, ryhdyin heti toimeen.

Päällystin sohvan vaahtomuovipatjan ja ompelin selkänojaksi tyynyjä. Tyynyjen täytteenä käytin bambutiskirättien saumuroinnista syntyvää silppua. Voitte uskoa, että sitä on tässä talossa melkoinen määrä. Neljään tyynyyn sain uppoamaan melkein kaksi jätesäkillistä bambusilppua. Yhden tyynyn painoksi tuli neljä kiloa! Niitä ei kannata koskaan yrittääkään pestä. Kun neljä kiloa tiivistä bambuneulosta imee itseensä vettä, tyyny ei kuivuisi ikinä. Siksi tein päällisistä irroitettavat.

Samalla ompelin samasta kankaasta hupun myös isolle rahille.

Huoneen kalustukseen kuuluu Askon vanha nojatuoli. Se on todella kauniin muotoinen, mutta verhoilu on ankean värinen. Meinasin irrottaa tuolista kankaat kokonaan, mutta kun käsiini alkoi varista kuivahtanutta vaahtomuovia, päätin jättää kankaat paikoilleen ja verhoilla sarkakankaalla niiden päälle.

No, verhoilla ja verhoilla... kunhan nyt napsuttelin niittipyssyllä kankaan jotenkuten paikoilleen. Ihan siedettävä siitä tuli, mutta tällä kokemuksella olen yhä sitä mieltä, että toimiston sohva saa odottaa ammattiverhoilijan käsittelyä.

Tuolin selkänojan koristeeksi ompelin turkoosin pitsiliinan, joka on joskus tarttunut mukaani kirpparilta. Koska harmaaseen olohuoneeseen tulee pirteinä väriläikkinä turkoosin lisäksi pinkkiä, limenvihreää ja oranssia, pujottelin vähän sukkalankojen jämiä pitsiliinan lomaan.

Olisi mahtavaa, jos huoneen seinät olisivat jo maalattu - minua ei nimittäin nyt yhtään innosta telaan tarttuminen. Projekti jatkuu siis jonain muuna päivänä, kun maalaaminen tuntuu luontevalta. Ja kokonaiskuvia saatte sitten, kun minulla on objektiivi, jolla saa kuvattua kokonaisia huonekaluja ja päivä, jolloin on valoisaa. Ensi kesänä, ehkä?

. . .

PSssst... Bambutiskirättejä on taas tarjolla Verkkopuodissa. Ihan joka sorttia ja kaikissa väreissä.