Viitaten edelliseen

Liioliin kommentti edelliseen postaukseeni sai minut kirjoittamaan tämän, jotta ette vain erehtyisi luulemaan minua jotenkin normaaliksi ja traumattomaksi hiihdon harrastajaksi.

Siirrytään lapsuuteen. Paras muistoni on se, miten me koko perhe kävimme hiihtoretkellä. Isi hiihti edellä leveillä puusuksillaan ja teki meille latua umpihankeen. Kuopus oli hänellä pulkassa perässä. Aurinkoisella rinteellä peltojen keskellä kaivettiin repusta eväät. Oli kuumaa kaakota ja voileipäkeksejä, joiden päällä oli emmentaljuustoa. Aurinko paistoi, varpaat olivat kohmeessa, poskia nipisteli. Kaikilla oli hyvä mieli.

Siirrytään ala-asteelle. Köyhän perheen kakaran ikuinen suru oli tietysti se, että muilla oli aina hienommat sukset. Muistan, kun sain kaverilta pieneksi jääneet Karhut. Ne olivat harmaat ja niissä oli mustalla Karhun logo. Niin kauniit ja ihanan yksinkertaiset ulkoasultaan. Ja mikä parasta: mukana tulivat myös upeat, punaiset monot! Liikuntatunneilla hiihdeltiin hissukseen jonossa opettajan perässä. Aurinko paistoi, varpaat olivat kohmeessa ja poskia nipisteli, mutta mieli oli hyvä.

Muutto Itä-Suomeen, koulun vaihto. Liikuntahelvetti alkoi. Uusmaalaisen kyläkoulun leppoisat liikuntatunnit olivat enää kaunis muisto ja tilalle tuli veren maku suussa kilpailu. Kasvoin ulos suksistani ja monoistani, mutta käytin niitä silti, koska ne olivat niin kauniit. Tungin jalkani monoihin väkisin ja toivoin, etteivät jäiset varpaani katkeaisi. En pysynyt millään muiden tahdissa. Vauhti oli kuin MM-kisoista ja samoin rinnuksille valuvan kuolan määrä. Silmät pyöreinä katselin koulukavereideni kuolemanvakavaa sivakoimista. Luistelutyyli oli kaikilla hallussa. Kärkisiteet olivat ehdoton edellytys, mutta sellaisia minulla ei tietenkään ollut. Hiihtäminen muuttui tuskaksi, joka alkoi lokakuussa ja päättyi vasta, kun maassa ei ollut lumen ripettäkään.

Olin meidän pienen koulumme ainoa kuudesluokkalainen. Sadistinen opettajamme lähetti minut koulujenvälisiin kisoihin, koska hän oli päättänyt, että jokaiselta luokalta lähtee paras edustaja. Nyt me Sulon kanssa jo nauramme kymmenottelija-Sussulle, joka edusti kouluaan missä tahansa lajissa kuulantyönnöstä hiihtoon ja korkeushyppyyn. Silloin ei naurattanut. Silloin oli itkussa pidättelemistä, kun jouduin nöyryyttämään itseäni julkisesti. Kun kisojen tulokset ilmestyivät kaikkien koulujen seinälle, oli minun nimeni jokaisen lajin kohdalla viimeisenä. Muista kouluista kisoihin lähetettiin lajiensa parhaat, mutta meiltä lähetettiin minut.

Hiihtokilpailut olivat pahimmat. Lähtölaukaus, siis oikeasti laukaus, kajahti ja liukastelin hädissäni matkaan vanhoilla suksillani. Muut päästettiin vuorollaan perään, ja muutamassa sekunnissa minulle jo karjuttiin LATUA! Ja karjujia tuli lisää yksi toisensa perään. Tuli seuraavien lähtöjen poikia, ja kaikki vetelivät luistelutyylillään ohi. Räkä rinnuksillaan. Ajanottajaa lukuunottamatta kukaan ei nähnyt minun maaliintuloani, kun lopulta pääsin perille.

Yläasteella tuska jatkui uudessa muodossa. En saanut enää kauniita punaisia monojani survottua jalkoihini ja minulle ostettiin halvimmat Järviset, jotka Lappeenrannasta löytyi. Ne olivat niin leveät, etteivät ne mahtuneet ladulle. Kärkisiteet? No ei vieläkään. Nolona kuskasin suksiani bussilla kouluun ja nolona kärsin liikuntatunnit läpi. Lopulta yläaste kaikkine erilaisine koettelemuksineen päättyi. Siihen päättyi myös minun hiihtämiseni. Ei koskaan enää.

Kului yli 20 vuotta ilman minkäänlaista kosketusta suksiin. Sitten tuli Sulo, joka tykkäsi hiihtämisestä ja joka yritti koko ajan saada minut edes kokeilemaan. ("Suket ovat kehittyneet... oikeanlainen pukeutuminen... oma tahti blaa blaa...") Lopulta uskalsin. Otin Sulon sukset ja menin yön pimeydessä päiväkodin ladulle. Se oli muutaman sadan metrin pituinen rinki tasaisella pellolla. Olin hikinen ja tuskainen, en tykännyt.

Kului taas pari vuotta ja sitten kokeilin uudelleen täällä Imatralla. Menimme yhdessä Sulon kanssa ladulle ja vaikka hiihtäminen ei vieläkään sujunut minulta mitenkään, huomasin sen ilot. Koko kroppa liikkui, sain raitista ilmaa, nautin lumisesta maisemasta. Taisin hiihdellä Sulon vanhoilla suksilla yhden talven, ennenkuin minulle käytiin ostamassa omat kauniit sukset ja kauniit monot (kärkisiteillä!).

Olen ollut erittäin uuttera hiihtäjä sen jälkeen. Sukseni ovat voitelua vaatimattomat optigripit, jotka liikkuvat eteenpäin vain jäisellä ladunpinnalla ja vain silloin, kun on miinus kaksi astetta pakkasta. Muulloin ne ovat perässäraahattavat hikilaudat. Mutta jostain syystä tykkään silti hiihtämisestä niin paljon, että käyn ladulla joka ilta. Iltaisin silksi, että pimeän aikaan siellä ei ole muita. Jos on pilvistä, paperitehtaan oranssi valo valaisee metsän ja ladulla on mukavaa. Kierrän pari kertaa lyhyen, tutun ladun ja tulen hyvällä mielellä kotiin. Hiihtäminen on kivaa, kun sen voi tehdä omilla ehdoillaan. Sulolla on ollut minuun ihmeitätekevä vaikutus.