Aikoinaan tämä blogi oli minun päiväkirjani. Kirjoittelin tänne monta kertaa viikossa. Täällä oli lähes koko sosiaalinen elämäni. Menetin sen aika lopullisesti silloin vuonna 2018 ja blogimaailma on muuttunut kovasti sittemmin. Vain harva niistä muinaisista blogikavereista enää kirjoittelee omia kuulumisiaan. Moni muuttui professionaalisemmaksi, kaupallisemmaksi ja moni lopetti. Moni siirtyi Instagramiin. Niinhän minäkin. Yhteys katosi.
Instagramista tuli sitten se minun päiväkirjani, ja se on ollut helpompi kuin blogi. Vaatii paljon vähemmän vaivaa postata tuokiokuvia ja ajatuksenpoikasia sinne, kuin kirjoittaa kokonainen postaus tänne. Nyt kun olen tätä yrittänyt elvyttää, ilokseni muutama ihminen yhä kommentoi täällä. Tiedän, että lukijoita on 100-200 per postaus, joten ihan kokonaan tämä alusta ei ole kuollut. Tai en minä tiedä, lukevatko ne sata ihmistä, vai käyvät vain klikkaamassa, kun Instagramissa mainitsen bloganneeni. Instassa sentään tykkäyksistä näkee, että onko minut nähty.
Tuo ylin kuva on viikonlopun minimessuilta ja yksityiskohta jonkun tekemästä dioraamasta, joka kuvasi loppunpalamista. Minä käytän sitä nyt kuvaamaan suhdettani Instagramiin. Kaipaan todella paljon vanhaa Instagramia sellaisena, kuin se oli aivan aluksi. Siellä postattiin pelkkiä stillikuvia ja tekstin määrä oli rajoitettu. Siellä oli kauneutta ja ystävällisyyttä. Siellä kehuttiin ja oltiin kilttejä. Jokaisessa kuvassa saatoin viivähtää tai jatkaa matkaani, eli määrätä itse oman ajankäyttöni ja syventymiseni tason.
Facebook sen sijaan oli tuolloin taistelukenttä, jossa mesottiin yhteiskunnallisista asioista, vittuiltiin ja auottiin päätä. Minäkin aloin siellä monesti riitelemään ihmisten kanssa. Vihasin itseäni sellaisena, kuin Facebook minut sai näyttäytymään ja onnistuin sieltä sitten vierottautumaankin. Kun ei ollut enää yritystä, ei ollut pakko olla olemassa Facebookissa. Kaverit nakkasin pois, kun en heidän todellisia kuulumisiaan sieltä koskaan saanut lukea, vaan pelkkää kaunisteltua totuutta tai repostattuja meemejä. Nykyisin käyn siellä ainoastaan kurkkaamassa oman kylän ryhmän ja roskalavat.
Mutta vaikka minä pääsin Facebookista voitolle, Instagam hallitsee minua yhä. Alun onnellinen Insta muuttui paskaksi ja muuttuu koko ajan vaan entistäkin paskemmaksi. Se on pelkkää viraalivideota, influenssereita ja ammatillisuutta. Saan silmiini kaupallisuutta, kun minua kiinnostaisi kavereiden arki ja tavallinen elämä. Mutta ei videoina, kiitos. Että minä vihaan videoita. En ole koskaan ollut YouTube-kansalainenkaan. En ole ikinä ymmärtänyt, miksi niitä videoita kukaan jaksaa selata ja seurata. Monet opetusvideotkin olisivat minulle miellyttävämpiä pelkkinä kuvina ja tekstinä. Ja silti minä löydän itseni päivittäin jumittuneena katselemaan videoita.
Instagramin velhot tietävät, että tykkään katsoa standuppia, Graham Nortonia, pätkiä ja bloobereita vanhoista sitcomeista. Se tietää, että haltioidun Brad Pittin kasvoista ja innostun uusista ompelu-, askartelu- ja virkkausvinkeistä. Se ei koskaan tarjoile minulle kissavideoita, naisten perseitä eikä väkivaltaa, kuten joillekin muille. Se tuntee minut ja tietää, miten minut heitetään selälleni sohvalle kadottamaan kaksi tuntia päivästäni. Se tekee tahallaan hankalaksi nähdä niitä postauksia, joita oikeasti haluan nähdä, jotta jäisin selaamaan videoita, joista tulen ensin iloiseksi, sitten levottomaksi ja lopulta ärtyisäksi. Pahimmillaan päädyn itseinhoon ja pilaamaan päiväni.
Mietin jälleen kerran, osaisinko elää ilman somea. Ilman nukkesomea en halua edes harkita eläväni. Siitä minä saan ihan pelkkää iloa ja siellä suurin osa yhä postaa stillikuvia. Sieltä olen saanut ystäviä ja siellä sometus on kannustavaa ja positiivista vuorovaikutusta toisten kanssa. Se tekee hyvää meille.
Mutta arvatkaapa, kuinka monta Instagram-tiliä minulla on?
Yhdeksän. Oikeasti, yhdeksän! Yhdelle niistä en pääse enää kirjautumaan ja yksi on vain tyhjä tili, jonka nimeä en halua menettää. Mutta minulla on siis seitsemän toimivaa tiliä. Niistä yhtä olen lakannut päivittämästä, eli Kenin vanhaa tiliä, mutta se saa siellä pysyä silti.
Minulla on oma yksityinen arkitilini, eli se päiväkirja, jossa kertoilen lyhyitä kuulumisiani ja ajatuksiani.
Minulla on Kenin nykyinen tili, jota päivitän kaikkein aktiivisimmin ja jossa eniten kommunikoin muiden kanssa.
Minulla on Helmutin tili, jota päivitän silloin, kun olen Helmutin kanssa tien päällä. Siellä seurailen muutamia muita pienillä autoilla reissailevia, mutta en mitään sellaisia hästäkvänlaifinfluenssereita, jotka saavat minut kateelliseksi ja raivostumaan.
Minulla on Hertta Hiirosen tili, johon olen kyllästynyt. Muut leikit vievät voiton.
Minulla on huussitili, jonne postaan erilaisia yleisiä vessoja.
Minulla on työtili, josta en jaksa olla yhtään kiinnostunut, mutta jota minun kuuluisi päivittää ja olla siellä aktiivinen ja perehtyä algoritmeihin ja kaikkeen siihen oksettavaan, josta yrittäjän kuuluisi olla kiinnostunut menestyäkseen. Luulin piirtäväni paljon kesän aikana ja saavani sinne sisältöä, mutta enpäs vaan siinä onnistunutkaan.
Voisi aiheellisesti kysyä, mitkä noista oikeasti ovat niin tärkeitä, että niitä kannattaa pitää olemassa. Aion kokeilla nyt sitä, että poistan kännykästäni kaikki muut paitsi työtilin ja Kenin tilin.
Työtilikin mietityttää minua. Enhän minä sen kautta töitä saa. Minun työni tulevat pelkän puskaradion kautta. Somen kautta markkinoiminen on nykyisin niin vaikeaa ja vaatii sellaista opiskelua ja ammattitaitoa, ettei minusta siihen ole.
Kenin tilin olemassaolo yksinään on jo uhka videoihin hukkumiselle, mutta yritän tsekata vain kavereiden nukketarinat ja vastailla kommentteihin ja viesteihin, mutta sitten pysyä sieltä poissa muun ajan päivästä. Se vaatii valtavaa määrää itsekuria. Mutta tiedän, että minulta löytyy sellaista tarvittaessa. Olen käynyt katsomassa Vauvan majisketjua (vai tulikohan siitä kokonaan susannanhaukkumisketju?) viimeksi toukokuussa! Minä olen siis osannut pysyä sieltä erossa, koska se teki minulle niin paljon pahaa. Instagram ei varsinaisesti tee minulle pahaa, mutta minua harmittaa kaikki se, mitä minulta jää nykyisin tekemättä sen takia, että selaan Instagramia.
Tänään paistaa aurinko ja syksy näyttää parhauttaan. Osaisinko käydä ulkoilemassa ilman, että kerron siitä Instassa? Ilman, että postaan ruskakuvia tai kuvia kaakaotermaristani? Ilman, että kerron kaikille, että tänään paistoi aurinko?