Helmutin matkassa taas

Kirjoittelen tätä Helmutissa. Olen nyt muutaman päivän mittaisella harjoitusretkellä ennen heinäkuussa koittavaa vapautta ja mahdollisuutta oikeaan reissuelämään.

Kun toissa aamuna heräsin kirkasvetisen Kivijärven rannalta, aurinko helotti täysillä ja olin nukkunut mainiosti, minä taas muistin, mitä järkeä tässä hommassa on.

Olin sen unohtanut. Helmutille kun on muodostunut tavaksi imeä minut kuiviin joka kevät. Katsastus, korjaamokäynnit, renkaat, verot ja vakuutukset vievät ihan tolkuttoman määrän rahaa. Minulla ei ole enää varaa pitää Helmutista niin hyvää huolta kuin haluaisin. Sen kuuluisi päästä säännöllisesti huoltoon. Jokainen rikkoutunut osa kuuluisi vaihtaa toimivaan heti. Se ansaitsisi pesua ja vahausta. Sen ei kuuluisi ruostua puhki vain minun aikaansaamattomuuteni takia. 

 

Mutta nyt on tilanne jo mennyt siihen, että tarjoilen sille pelkkää tekohengitystä. Korjaamojen miehet puhuvat minulle kardaaneista ja turboista, mutta minä valitsen vain pakollisimmat toimenpiteet. Tungen luottokorttiani maksupäätteelle itku kurkussa. Enkä valitettavasti aina edes vain kurkussa. Tänä kesänä olen jo itkenyt holtitonta räkäitkua erään korjaamon yrittäjän edessä, jonka jälkeen suureksi ilokseni, mutta myös häpeäkseni sain isot alennukset.

Alennuksista huolimatta Helmut nieli minun hyvistä talven tienesteistäni taas sellaisen summan, että olisin sillä rahalla viettänyt koko marraskuun Kanarialla. Sitä ajatellessani minä soimasin itseäni ihan hirveästi! Miksi helvetissä on rakastettava autoa enemmän kuin edes ketään ihmistä? Miksi siitä on niin mahdotonta luopua, vaikkei sillä edes ehdi retkeillä? Tai ole varaa retkeillä näillä dieselin hinnoilla...

 

Mutta kuten totesin jo tuossa aluksi: sain vastauksen kömpiessäni aamuaurinkooon Helmutin sisuksista lokkien kirkuessa ja vedenpinnan välkkyessä! Missä muualla minä osaan syödä aamupalan ilman ruudun tuijotusta? Missä muualla maltan tiskailla astiat heti ruokailtuani? Missä muualla päivät kuluvat nautinnollisen hitaasti? Missä muualla pääni hiljenee? Missä muualla en stressaa mitään? Missä muualla en muista kaivata mitään tai haluta mitään? Missä muualla minä elän tyytyväisenä juuri siinä, missä olen?

(En muuten puhu nyt sadesäiden tai pakkasaamujen helmustelusta. Rajansa tälläkin rakkaudella!)

 

Tällä parin päivän irtiotollani totesin jo, että suppilaudan roudaaminen mukana tuo paitsi ihanaa luksusta rantapummin elämään, valitettavasti myös ärsyttävää säätämistä ja matkailun epämukavuutta. Laudan täyttäminen on sen verran työlästä, että mielummin jätän täyttämättä. Puolityhjänä se mahtuu kyllä Helmutin kyytiin, mutta joudun heivaamaan sen parkkipaikoille, jos tarvitsen jotain kaapeista tai haluan käydä pitkäkseni matkan varrella. Joskus voin joutua nukkumaan yön paikassa, jossa suppilautaa ei vaan voi säilyttää auton vieressä. Erittäin hankalaa siis. Nyt minun on syydettävä Helmutin vielä lisää rahaa ja alettava etsiä kattotelinettä! Eihän Kesän Suuresta Seikkailusta tule yhtään mitään ilman kattotelinettä!

Koulu taputeltu

Mikä helpotuksen tunne minut valtasikaan eilen iltapäivällä, kun tajusin, että olin saanut suoritettua viisi viikkoa työssäoppimista ja todellakin tehnyt kaiken sen, minkä olin suunnitellutkin ja vähän ylimääräistäkin. Tällä kurssilla työssäoppiminen onneksi tarkoitti oman yritystoiminnan edistämistä, ja niinpä jokainen teki omaa projektiaan. Minun piti saada aikaiseksi nettisivut ja esite ja tyrkyttää itseäni sähköpostitse kunnille ja yhdistyksille. Otin rinnakkaistehtäväkseni myös ensi vuoden kalenterin kuvien piirtämisen, josta viime postauksessa mainitsinkin.

Tuo tyrkytyskampanja oli minulle todella vaikea. Vielä viisi viikkoa sitten ajatuskin ahdisti ja oksetti. Pääni meni ihan jumiin siitä, että minun pitäisi kehdata tarjota palveluksiani yhtään mihinkään suuntaan. Esitettä ja nettisivuja vääntäessäni minä sitten pikkuhiljaa aloin sopeutua ajatukseen, että työssäoppimisen viimeisenä päivänä minä todellakin sinkoan ne sähköpostit esitteineen matkaan.

En ole järin hyvä suunnittelemaan pitäviä aikatauluja etukäteen, joten olin aika hemmetin ylpeä itsestäni eilen tajutessani, että minä todellakin sain tehtyä ihan kaikki hommat. Viimeisen viikon jouduin tekemään täyttä päivää, mutta jaksoin, kun ajattelin juhannuksen jälkeen koittavaa vapautta. Plink plonk minä vaan lähettelin sähköpostia osoitteisiin, joita olin kaivellut netistä ja se homma oli sillä selvä. Keitin kaakaota, nostin jalat puutarhapöydälle ja tunsin suurta onnistumisen ja selviytymisen iloa.

Toivoin, että edes yksi tavoittamistani tahoista jossain vaiheessa syksyllä ottaisi yhteyttä ja pyytäisi tarjousta jostakin graafisesta työstä. Sitä en osannut odottaa ollenkaan, että niihin sähköposteihin tulisikin vastauksia. Eihän mainospostiin vastata? Mutta muutamatpa vastasivat: ”Ei kiitos, meillä ei ole tarvetta. Ei kiitos, me käytämme sitä ja sitä mainostoimistoa...”

Arvaatteko, miten minun aivoni reagoivat? No tietenkin häpeämällä. Mitä olinkaan kuvitellut itsestäni? Että minä muka kelpaisin johonkin? Hirveä nöyryytyksen tunne valtasi minut ja koko esite tuntui naurettavalta ja lapselliselta. Väsymys ja torjutuksi tuleminen ovat minun aivoilleni ihan tappava yhdistelmä.

Tänään osaan suhtautua noihin ystävällisiin viesteihin jo vähän vähemmän dramaattisesti, mutta silti tajuan, että koko tyrkytyskampanja saattoi olla vettä hanhen selkään. On täysin mahdollista, ja jopa todennäköistä, ettei minulla ole ensi syksynä töitä yhtään sen enempää kuin tähänkään asti.

Nyt kurssista on jäljellä kolme päivää ja päättäjäiset. Maanantaina ja tiistaina meillä on ryhmätyö, jota kouluttaja nimittää ”hackathoniksi” ja se panee minut ihan tuskaiseksi. Edellinen häkätön nimittäin oli niin kuormittava, että olin ihan itkuloppu niiden päivien jälkeen. Päätin, etten altista itseäni moiselle tällä kertaa, kun huomasin jännittäväni sitä jo kaksi viikkoa etukäteen. Aion siis lintsata alkuviikon. Olen oppinut laskemaan kiinni perfektionismista silloin, kun se aiheuttaa minulle kärsimystä, ja olemaan moraaliton lusmu. Toki sen verran kunnollinen lusmu minä olen, että ilmoitin etukäteen lintsaavani.

Ajankäyttöä ja ajantajua

Kuinka kauan niitä ihania kesäpäivä jatkui? Ne alkoivat siitä, kun venäytin nilkkani ja siitä on nyt viisi viikkoa. Olin tietysti täynnä energiaa ja elämisen riemua koko ihanan hellejakson ajan. Miten terve minun pääni olisikaan, jos aina olisi aurinkoista! Yövyin pihalla Helmutissa eli nukuin tietysti sikeästi ja ihanasti. Koulukin stressasi vähemmän, kun sovin ohjaajan kanssa, että tavoittelen seitsemän työtunnin sijasta neljää tehotuntia päivässä. Hänkin on jo oppinut minusta sen, että teen kahdessa tunnissa homman, joka tavallisesti ihmisiltä vie kaksi päivää. Eli aikaansaaminen on nyt olennaista, eikä se, että istun tuskassa päivittäin 7 tuntia yrittäen tehdä jotain. Ja kyllä - minä saan nyt enemmän aikaan, kun en joudu ajattelemaan tunteja.

Sain jo piirrettyä ensi vuoden seinäkalenterin kuvat. Tällä kertaa aiheena ovat puput, ja minusta tuntuu, ettei pupukalenteri vetoa ihmisiin niin hyvin kuin kettukalenteri. Ainakaan pupujen kuvat eivät saa Instagramissa yhtä paljon tykkäyksiä. Vaikka vuodenvaihde on vielä valovuosien päässä, halusin saada allakan nyt jo valmiiksi, koska meillä on elokuussa kylän kirppis- ja kahvilapäivä. Se on ihana tapahtuma ja täällä kulkee paljon väkeä silloin. Kokeilen painattaa pienen kalenterierän jo tuohon tapahtumaan ja myydä kadun varressa. Säävarauksella toki, koska tuote ei kestä sadetta ja minä en ole enää kunnon torimuija eikä minulla ole telttaa. 

Olen tietysti itselleni tyypilliseen tapaan tehnyt ne kaikki kivoimmat hommat ensin ja viimeiselle työssäoppimisviikolle lykännyt kaikkein vaikeimmat. Tämä nyt alkanut viikko aiheuttaa siis minussa suurta vastenmielisyyttä. Kuten näkyy, kirjoittelen tässä blogia, vaikka minun pitäisi olla kyhäämässä sähköpostikampanjaa. Sopivasti on taas kylmää ja sateista eli ei mitään tekosyytä sinkoilla suppilautailemaan, vaan on tosiaan istuttava koneella hoitamassa hankalimmatkin hommat valmiiksi.

Tätä kylmyyttä ja sadetta tuntuukin jatkuneen jo viikkoja, vaikka todellisuudessa ehkä muutaman päivän. Hellepäivähän kuluu hujauksessa, sadepäivä kestää ikuisesti. Kylmyyden takia jouduin siirtymään taas kotiin nukkumaan. Helmutissa alle 10 astetta on inhottavaa, mutta kotona talossa yölämpö pysyy 16 ja 20 asteen välillä. Jostain syystä silti nukun huonommin kotona kuin autossa. 

Opettelin jo talvella sellaiseen nukkumaanmenokäytäntöön, että panin puhelimen lentotilaan iltayhdeksältä ja jätin sen keittiön pöydälle. Meninkin sänkyyn kirjan kanssa, luin sitä kunnes silmät alkoivat lupsahdella ja nukahdin helposti. Nykyisin olen jatkojalostanut käytännön niin, että puhelin menee automaattisesti käyttökieltoon iltayhdeksästä aamuseitsemään. Suosittelen lämpimästi! Eipä veny enää nukahtaminen aamuyöhön typeriä instavideoita selatessa ja itseä inhotessa. Ja aamulla tulee noustua sängystä ihan normaalisti sen sijaan, että lukisin peiton alla uutisia pari tuntia ja ahdistuisin maailman toivottomuudesta heti päivän alkajaisiksi.

Lisäksi olen laittanut käyttörajoituksia sivusto- ja sovelluskohtaisesti. Instagramissa minulla voi kulua hyvinkin tunteja päivässä, joten siihen panin aikarajaksi 1,5 tuntia. Se tarkoittaa sitä, että nyt ehdin hyvin postamaan omat juttuni kaikille tileilleni, tsekkaamaan kaikki seuraamani tilit ja juttelemaan ihmisten kanssa. Mutta en ehdi katsella stand upia, hassuja kömmähdysvideoita tai söpöjä marsuvideoita! Facebook-addiktiota minulla ei ole, mutta laitoin silti siihen rajaksi muistaakseni vartin, mikä riittää siihen, että näen Imatran kaupungin päivitykset ja oman kyläyhteisön sivun ja voin kurkata roskalavaryhmiäkin, jos huvittaa. Uutisivuissa sama juttu: ehdin selata otsikot ja lukea artikkelin tai pari, mutta en voi jäädä jumittamaan maailman pahuuteen. 

Parasta kuitenkin on Vauva-palstan totaaliboikotti. Kolmeen vikkoon en ole siellä käynyt lukemassa enkä enää siis tiedä, jaksavatko ne vielä kylvää vihaa minua kohtaan! Oli todella vaikeaa lopettaa sen lukeminen, vaikka juuri lukeminen teki minulle todella pahaa. Kävin neuroottisesti katsomassa siellä melkein joka päivä, miten ilkeästi minusta puhutaan. Ja se vaan jatkui ja jatkui - kuukausia! En oikeasti ymmärrä, miten ihmiset ovat niin ilkeitä ja idiootteja. Ovatko he aina olleet sellaisia omissa päissään ja nykyisin vain vapauttaneet myrkkynsä, kun netti siihen tarjoaa foorumit? Vai onko ihmislaji jotenkin taantunut viimeisen vuosikymmenen aikana?

Vielä joskus viime talvena kännykkäni kertoi, että ruutuaikani on keskimäärin 8 tuntia päivässä. Miettikää! Kahdeksan tuntia! Sehän on yhden työpäivän mitta - onko ihme, etten saanut mitään aikaiseksi? Nyt näillä uusilla itsekuritusrajoituksillani olen saanut keskimääräisen ruutuaikani noin kolmeen ja puoleen tuntiin. Sitä on paha enää typistää ilman, että luopuisin kokonaan Instasta. Suurin osa tuosta ruutuajasta kun kuluu WhatsApissa kavereiden ja naapureiden kanssa kommunikointiin, ja sitä en laske mitenkään negatiiviseksi kännykän käytöksi. Ruutuaikaan lasketaan tietysti myös kameran käyttö ja kaikki pakollinen kuten karttaohjelmien ja pankin käyttö, joten vaikka kolmekin tuntia kuulostaa pahalta, se ei sitä oikeasti ole.

En laske Instagramiakaan enää pelkästään huonoksi, koska saan siitä nykyisin oikeasti iloa. Sen jälkeen, kun opin käyttämään sitä oikein, mieltäni pahoittavat postaukset ovat pysyneet poissa silmistäni. Kaipaan kuitenkin kovasti alkuaikojen käyttäjäystävällistä Instaa ja nyt meinaan tutustua uuteen Cara-nimiseen sovellukseen, joka kuulemma olisi sellainen. Ehkä kansa siirtyy sinne, ja äänestää jaloillaan Metan ylivaltaa vastaan.