Se, mikä vaivaa

Monesti eläkeläiset sanovat, ettei heillä riitä aika mihinkään. Vaikka juuri heillähän sitä aikaa pitäisi yhtäkkiä olla ihan mahdottomasti, kun ovat vihdoin päässeet eroon sitovasta työurastaan.

Minä olen nyt samanlainen. Aika juoksee alta pois sellaista vauhtia, ettei koskaan. Viimeksi kun muistan, oli kesäkuu. Oikeasti ollaankin kohta lokakuussa. Kun illalla mietin, mitä olen saanut päivän aikana tehtyä, en edes kykene muistamaan päiväni kulkua. Ja mitään en todellakaan ole saanut aikaiseksi.

Kirjoitin aikoinaan täällä blogissa, että sitten, jos blogini joskus muuttuu pelkiksi lelujutuiksi, teidän on syytä huolestua. Nopealla vilkaisulla voitte todeta, että niin on nyt käynyt. Kuusi viimeistä postausta on kuvitettu Kenillä tai Playmobileilla ja minä kirjoitan aika harvakseltaan yhtään mitään. Ken sen sijaan elää omaa hyvinkin aktiivista elämäänsä Instagramissa ja Facebookissa päivittäin. Eli suomeksi: minä elän Kenin kautta.

Tiedän, että viime aikoina lelut ovat vieneet minua tavallista enemmän. Tiedän myös sen olevan eräänlaista todellisuuspakoa. Eilen kävi niin, että Hector-nukelta irtosivat jalat. Se on vanha nukke ja mekanismi oli kai tullut tiensä päähän. Menin aikalailla pois tolaltani. Ensimmäinen paniikkireaktioni oli, että mistä ihmeestä saan Kenille uuden poikaystävän. Toinen reaktio oli häpeä siitä, että edes erehdyin ajattelemaan jotain niin alhaista. Sitten aloin suin päin etsiä netistä Barbien kokoisia pyörätuoleja. Ja sitten lopulta hoksasin, että hitto vie, Hector on nukke! Se selviää kyllä ihan hyvin jalattomana rajattoman pitkän ajan, eikä minun todellakaan tarvitse juuri sillä sekunnilla keksiä ratkaisua tähän ongelmaan. Panin Hectorin petiin toimiston pöydälle ja Kenin sitä hoitamaan. Joka kerta, kun kuljin niiden ohi, minua alkoi itkettää. Miten ihmeessä voin tuntea sellaista määrää empatiaa leluja kohtaan? Olisiko nyt syytä painaa jarrua ja laittaa nuket lukolliseen kaappiin epämääräisen pitkäksi ajaksi?

Ei ole. Todellisuuspakoahan voisi harjoittaa paljon vahingollisemminkin; vaikka vetämällä pään sekaisin erilaisilla kemiallisilla aineilla. Sehän olisi ihan yleisesti hyväksyttyä ja se "normaali" tapa käsitellä vaikeita asioita. Mutta nukkejen kuskaaminen mukana matkoilla, niiden valokuvaaminen ja pienten vaatteiden ompeleminen ovat asioita, jotka saavat minut hymyilemään ja innostumaan. Myös Sulo on iloisesti mukana näissä touhuissa ja auttaa valokuvausjärjestelyissä jopa ihan julkisillakin paikoilla. Hän pohtii kanssani, miten rakennetaan levitettävä sänky minikokoiseen asuntovaunuun ja opastaa, miten nukelle askarrellaan happiviikset.

Meidän kodistamme on kesän ja syksyn aikana nauru kadonnut lähes kokonaan. Jos barbileikit siis nyt saavat meidät nauramaan rähmällämme maassa Imatran Valtionhotellin pihalla, siinä ei voi olla mitään pahaa.

Minun keskittymiskykyni ei riitä enää mihinkään, mikä vaatii minkäänlaista suunnittelua, pohtimista tai keksimistä. Olen kyllä pystynyt tekemään tehdasmaista rättihommaa jo hiukan, mutta heti, jos minun pitäisi käyttää aivojani, menen ihan jumiin. Suljen työsähköpostin liian vaikeana ja hakeudun lelumaailmaan. En uskalla ottaa tilaustöitä vastaan, sillä deadlinet eivät pidä. En uskalla luvata enää mitään kenellekään.

Vaan eipä tarvitse ensi syksynä maksella veromätkyjä, kun firma ei tänä vuonna tuota yhtään mitään.

Minulla ei ole mitään kerrottavaa blogiinkaan, sillä sekin vaatii keskittymistä ja ajattelua. Siksi blogi on hiljaa ja lelut puhuvat omilla sivuillaan. Minulta syntyisi kyllä tekstiä, jos tämä olisi anonyymi keittiöpsykologinen itsensäkaivelublogi. Suoltaisin helposti ulos pitkät romaanit syyllisyydestä, syyllistämisestä, perheen määrittelystä, lapsuuden traumoista, rehellisyyteen verhotusta ilkeydestä ja perhesuhteista. Siitä, että satuttaa jatkuvasti ihmisiä haluamattaan. Mutta en siirrä niitä asioita tänne. Riittää, että täytän niillä tämän pääni, joka ei juuri nyt muuhun kykene.

Ja sitten taas, kun sinne päähän mahtuu jotain muutakin, kerron siitä teille täällä.