Laihtumisesta ja ruoasta

Liisa kysyi edellisen postaukseni kommenttilootassa, miten Superdieettini meni. Tästä tulee pitkä tilitys, joten jos sinua ei kiinnosta minun taisteluni läskiä vastaan, lopeta ihmeessä lukeminen nyt.

Superdieetti loppui virallisesti viikko sitten, mutta minun urakkani jatkuu yhä. Luultavasti vielä pitkään. Ehkä loppuelämäni.

Viime keväänä olin myös Jutan dieetillä, mutta sen nimi oli Lite. Eroja näiden kahden välillä ei kauheasti ollut. Superdieetissä kuitenkin syötiin vähemmän kuin Litessä. Superdieetissä syötiin pelkkiä vihreitä kasviksia, kun taas Litessä kaikki värit olivat sallittuja. Superdieetti kesti 6 viikkoa, Lite kymmenen.

Laihduin viime vuonna Liten aikana 7 kiloa ja kuvittelin, että nyt Superdieetillä pääsisin vähintään samaan, sillä ruokavalio oli nyt tiukempi. Dieetin alusta on nyt aikaa 7 viikkoa ja painoni on pudonnut 4,5 kiloa. Matkaa omaan haavepainoon on vielä 5 kiloa. Odotin paljon parempaa tulosta ja olen ollut aika pettynyt, vaikka tällainen painonpudotus on ilmeisesti aika terveellinen tahti. Parhaita juttuja ovatkin olleet herkkuhimon ja selkäkipujen katoaminen.

Jostain syystä tämä Supedieetti ei tuntunut minusta kovin hyvältä. Minua vaivasi tyydyttävän painonputoamattomuuden lisäksi närästys, turvotus ja pieretys, enkä ollut koskaan nälissäni. Minulla oli koko ajan melkein kuuma. Läskin palamisen tietää kuulemma siitä, että palelee ja on nälkäinen. Kuten Sulo. Ja Sulolta lähtikin vatsaa pois aika hurjasti. Eli Jutan dieetissä ei kai ollut mitään vikaa. Jostain syystä se ei vaan toiminut minulla yhtä hyvin.

Nyt jatkan vanhoilla Liten ruokaohjeilla niin kauan, että olen tavoitteessani. Ja sen jälkeen vasta alkaa se suurin taistelu.

Jutan dieettien ongelma on siinä, että niissä ei opita syömään normaalisti. Opitaan syömään niin, että laihdutaan. Ja kun se dieetti on ohi, jäädään tyhjän päälle yksinään ihmettelemään, että miten normaalit ihmiset syövät. Tuskin dieettiruokavaliolla ikuisesti. Saako ruokaan laittaa joskus kermaa? Saako juustoa syödä? Milloin voin ottaa leivän? Pitääkö voimariini unohtaa ikiajoiksi? Mitä nuotiolle otetaan evääksi, jos makkara on myrkkyä? Onko jugurtti sallittua?

Olen asettanut itselleni kolme sääntöä sitä loppuelämän opettelua varten:

1. Ei lisättyä sokeria. Tämä tarkoittaa karkitonta, pullatonta, jätskitöntä, herkutonta elämää.
Kukaan ei tarvitse sokeria elääkseen, tarpeelliset hiilarit tulevat hedelmistä, marjoista ja täysjyväviljoista.
2. Kohtuulliset annoskoot. Olen nyt oppinut, minkä kokoinen on kohtuullinen lautasellinen ruokaa. Joudun muistuttamaan itseäni luultavasti vielä vuosia siitä, etten mättäisi kukkuravuorta ruokaa lautaselleni ja ottaisi kolmea santsia.
3. Säännölliset ruoka-ajat kolmen tunnin välein, viisi ruokailua päivässä, jokaisella jotain proteiinia. Näin nälkä ei koskaan pääse yllättämään, eikä tule ahmittua yhdellä kertaa holtittomasti.

Ihan itse sai tehdä tuuttinsa. Arvatkaa, kumpi on minun?

 Olen paljon miettinyt suhdettani ruokaan noin yleensäkin. Koko ikäni alipainoisena eläneenä olen saanut syödä mitä huvittaa, miten paljon huvittaa ja milloin huvittaa ilman minkäänlaista painonnousua. Olen jostain syystä sisäistänyt, että ruokaa syödään niin kauan kuin sitä on olemassa. Kun olen anopin herkkupöydän äärellä, lakkaan syömästä vasta kun olen tehnyt selvää viimeisestäkin karjalanpiirakasta ja rahkatortusta. Ajatus yhden laskiaispullan syömisestä on minulle aivan absurdi. Laskiaispulliahan syödään koko pellillinen, ja jos marsipaania jää yli, se mätetään lopuksi napaan ihan sellaisenaan. Jos syön ravintolassa seisovasta pöydästä, syön kaksi kierrosta alkupaloja, yhden kierroksen lämmintä ruokaa ja kolme kierrosta jälkiruokia. Vatsalaukkuni on aivan pohjaton ja pystyn syömään kuin isot miehet. En ymmärrä hienoja ravintoloita, joissa pitää maksaa paljon rahaa siitä, että saa mitättömän kokoisen linnunannoksen ruokaa, ja teelusikallisen kastiketta roiskittuna tipluiksi lautasen reunalle. En pysty kestämään ihmisiä, jotka jättävät ruokaa lautaselleen. Jos jätät ruokaa lautasellesi meillä, sinua ei kutsuta toista kertaa syömään.

Aivan ilmeisesti minulla on jotenkin kieroutunut suhde syömiseen. Ehkä se, että keräsin puolessa vuodessa kymmenen kiloa rasvaa ympärilleni, kertoo kohtuuttomuudesta. Se alkoi niin pienestä. "Ei yksi DaCapo mitään haittaa" muuttui aika äkkiä muotoon "Ei kuusi jätskipuikkoa mitään haittaa" ja loppuvuonna en enää edes miettinyt mitään, kun himoissani hotkin joka ilta puolen kilon satsin kermatuulihattuja suklaavanukkaassa.

Luin taannoin artikkelin sokeririippuvuudesta ja tunnistin siitä itseni täydellisesti. Sokeriholisti syö ja syö, eikä lopeta, vaikka on jo huono olo. Holistille ei ole olemassa kultaista keskitietä: joko vedät täysillä tai et vedä ollenkaan. Minun on siis elettävä ilman sokeria, kokonaan. Ajatus tuntuu välillä hienolta, ja välillä taas silkalta helvetiltä. Välillä suren sitä, että minun elämääni ei enää koskaan kuulu kipittää Siwaan ostamaan suklaalevyä, salmiakkipussia ja puolta kiloa vanukasta yhden elokuvan aikana "nautittavaksi".

Olen hiukan katkera siitä, että kroppani pysyi 30 vuotta langanlaihana ja sai minut uskomaan, että en voi lihoa. Miten nyt pystyisin oppimaan pois siitä tavasta elää, jolla olen koko elämäni elänyt? Minulla on yhä laihan ihmisen sielu. Kun katson itseäni peilistä, en näe todellista kuvaa, vaan sen Sussun, jonka näin 30 vuoden ajan. En tunnista itseäni valokuvista, sillä niissä näkyy keskivartalopullea löllykkä, vieras ihminen. Moneen vuoteen kukaan ei ole sanonut minulle: "Hyi, miten laiha olet". Kaipaan jo sitä, että joku taas sanoisi niin, vaikka silloin ennen vihasin niitä kommentteja. Aika hullua.

Olen kohta nelikymmenvuotias. Jos en tee isoa muutosta, olen silmittömän lihava viisikymppisenä ja elämäni lyhenee hurjasti. Haluan kuitenkin elää pitkän ja terveen elämän, joten en voi antaa periksi. Haluan nauttia eläkeiästä täysillä, pystyä liikkumaan ja kulkemaan. Mutta siihen päästäkseni minun on tehtävä todella paljon työtä oman ajatusmaailmani korjaamiseksi.

Epäonnistuin jo kerran. En aio epäonnistua toista kertaa.