Yksivuotias keski-ikäinen

Eikö olekin ihan yleistä, että lapsi viedään yksivuotiskuvaukseen oikeaan valokuvaamoon? Kerttu täyttää tänään yhden vuoden. Niinpä askartelin sitä varten valokuvausstudion erään hurmaavan Elfi the Hamsterin innoittamana.

Hamsterit eivät ymmärtääkseni ole onnellisimmillaan kirkkaassa valossa, joten kuvaussessio piti hoitaa nopeasti. Tein kaiken valmiiksi, jotta kuvaamishetki olisi Kertulle mahdollisimman vähän stressaava kokemus. Sitten vaan odottelin sen heräämistä. 

Nyt kun kevät on tullut, myös Kerttu on muuttunut taas omaksi touhukkaaksi itsekseen ja herää puuhailemaan myös päivisin. Koko pimeän ajan se oli tylsä lahna, joka lähinnä nukkui ja söi. Aivan kuin minäkin.

Studio oli Kertun mielestä selvästi mielenkiintoinen paikka, mutta vähän jännä kuitenkin. Se tutki kaikki lavasteet kiinnostuneena, maisteli huonekasveja ja kiuluun laitettuja makupaloja, sujahteli sängyn alle ja pani vähän ruukkuja nurin. Korvien asennosta kuitenkin näki, että se oli touhuillessaan koko ajan varuillaan.

Parin minuutin puuhastelun jälkeen Kerttu istahti nurkkaan. Se oli merkki siitä, että jännitystä oli saatu tarpeeksi ja oli aika siirtyä kotiin päiväunille. Kerkesin siinäkin ajassa kuitenkin saada monta hyvää kuvaa ja joku näistä pannaan olohuoneen seinälle muiden tärkeiden valokuvien joukkoon.

Kääpiöhamsterin odotettavissa oleva elinikä on noin kaksi vuotta, mikä tarkoittaa sitä, että vauvamme on nyt keski-ikäinen. Samanikäinen kuin me itse.

Kerttu adoptoitiin Faunattaresta 11 kuukautta sitten. Kun ajelimme autolla kotiin, sen rapina pahvilaatikossa Sulon sylissä inhotti minua. Ajattelin puistatusta tuntien, että tuon rotan kanssako minun pitäisi kaikki päivät ja yöt yksin olla kotona. Silloin sen kaksivuotinen elinaika tuntui huojentavan lyhyeltä.

Mutta ei mennyt kuin hetki, kun Kerttu jo oli sulattanut sydämeni. Nyt rakastan sitä aivan holtittomasti. Ja heti, kun rakkaus tuohon pieneen hurmuriin oli syntynyt, tajusin kauhukseni, että se kuolee aivan pian. Siitä saakka olen huonolla menestyksellä yrittänyt henkisesti valmistautua siihen, ettei Kerttu ole ilonamme kauaa. Se on minusta hirvittävän surullista.

Jokainen päivä sen kanssa onkin ollut kiitollisuuden aihe. Joka kerta, kun sen pieni kuono ja uniset silmät pistävät esiin pesäkolosta, tunnen valtavaa onnellisuutta ja hellyyttä. Minua ihan itkettää, kun se tarttuu sormestani kiinni käpälällään tai juoksee helmoihini turvaan vapaana ollessaan. Se luottaa minuun.

Yritän liittää tähän loppuun huonoja videoita, joita olen kuvannut Kertusta Instagramiin.

Silakkaa salaattipedillä.