Edesmennyt harrastus

Tuon eilisen MeNaisten jutun innostuttamana aloin kaivella arkistoistani vanhoja Barbie-kuvia ja muistella sitä, miten tämä leluharrastukseni alkoi. Kun toimittaja kysyi minulta, miksi juuri Ken ja Barbie saivat minut innostumaan leluista, en muistanut.

Mutta muistanhan minä nyt, kun oikein mietin. Ystäväni Heather (jonka luomuksia tässäkin blogissa aina välillä vilahtelee) fanitti Keniä. Minä olin silloin töissä mainostoimistossa ja tienasin enemmän kuin tarvitsin. Niinpä halusin antaa Heatherille lahjaksi jotain, mitä hän niin kovasti halusi, mutta ei raaskinut itse hankkia. Siispä minä ostin hänelle syntymäpäivälahjaksi oikein korean Kenin. Heatherin nukkeharrastus on sittemmin laajentunut ihan huikeaksi, ja siitä riittäisi kerrottavaa ja esiteltävää vaikka vuosiksi. Olisi mainiota, jos hänkin pitäisi blogia touhuistaan. 

Mutta Heatherin Ken se sai minutkin haluamaan oman Kenin. Minun harrastamiseni tosin muodostui vaatteiden ompelemiseksi enemmän kuin keräilyksi. Näissä ensimmäisissä kuvissa olevat vaatteet olen ommellut Orivedellä asuessani, ehkä joskus vuonna 2003-04 tai niillä main. Siinä vaiheessa olin jo käynyt nukkemuotoilukoulun ja oppinut varsin huolelliseksi miniompelijaksi. Lempimateriaalini oli silkki. Sitä on helppo työstää ja se istuu kauniisti näin pieniin vaatteisiin. Ylimmän kuvan ruskea pikkutakki on vuoritettu, samoin kaikkien näiden tyttöjen iltapuvut.

Tuohon aikaan kuvasin nämä Barbiet ja Kenit filmikameralla, ja voin sanoa, että digikamerat ovat siunaus, jos haluaa esitellä harrastustaan netissä. Tuolloin minulla ei ollut edes nettiyhteyttä, vaan jouduin postittamaan valmiiksi rakentamani sivut levykkeillä pikkuveljelleni, joka laittoi ne nettiin!

Mutta aivan aluksi, ensimmäisen parrakkaan (ja ah, niin komean) Kenini vaatteet syntyivät jo viime vuosituhannen puolella.

Silloin tein Kenille ja Barbielle erilaisia rooliasuja ja ymppäsin heidät Photoshopilla asuihinsa sopiviin taustakuviin. Tuolloin käytössäni oli sen ajan digikamera, ja kuten näistä kuvista näkee, niin laatu on aika huippukurjaa!

Minulla oli nettisivusto, jonne latasin kuvat ja sen lisäksi kaavat kaikkiin vaatteisiin.

Osan vaatteista tein lahjaksi, mutta suurimman osan pidin itselläni.

Nyt minulla ei ole niistä kymmenistä pikkuisista mekoista, housuista ja puseroista jäljellä kuin pari rakkainta. Kaikki muut olen antanut siskontyttöni leikkeihin.

Kaavojani ilmeisesti käytettiin melkoisen ahkerasti, sillä siinä vaiheessa, kun poistin ne netistä, sähköpostini täyttyi, kun niitä alettiin niin kovasti kaivata.

Nykyinen blogikulttuuri on huomattavasti antoisampaa kuin tuon ajan tapa. Vuorovaikutus tekijän ja katsojan välillä antaa huimasti potkua jatkaa kirjoittamista ja kuvaamista.

Silloin suunnittelin, että joskus minulla vielä on niin valtava kartano, että voin omistaa kokonaisen huoneen Barbielle ja sen ystäville. Kuvittelin rakentavani kokonaisen kaupungin uimarantoineen, vaatekauppoineen, kahviloineen, tanssilavoineen ja erilaisine asuintaloineen.

Meillä on nyt melkein kartano. Siltikään sellaista ylimääräistä huonetta ei ole.