Lähempänä sataa kuin nollaa

Nyt on tilanne sellainen, että olen elänyt kahdella vuosituhannella tasan yhtä kauan. 25,5 vuotta kumpaakin. Se on minusta aivan käsittämätön ajatus, koska vuodesta 1974 oli 2K:hon aikaa ihmiselämä. Kuitenkin vuosi 2000 oli niinkus eilen! Kaikella todennäköisyydellä elänkin suurimman osan elämästäni 2000-luvulla, mikä tuntuu aivan väärältä. Eiväthän vuosiluvut voi alkaa kakkosella... en ole siihen tottunut vieläkään!

Vanheneminen on perseestä ja pelottavaa. Se aiheuttaa minussa sekä pakokauhua että luovuttamisen tunteita. Minulla on alimpaan mahdolliseen eläkeikään vielä 15 vuotta. Todennäköisyys sille, että olen tuolloin jo hyvää vauhtia muistisairas, on liian suuri. Riskiä pienentääkseni yritän pitää huolen siitä, että syön terveellisesti, pysyn jatkossakin erossa alkoholista ja tupakasta, pysyn sosiaalisesti aktiivisena ja kiinnostuneena maailmanmenosta, teen käsitöitä ja löydän jokaisesta päivästä jotain iloa sekä syön B12-vitamiinia purkista. 

Vastapuolella uhkakuvia on kuitenkin runsaasti. Vaihdevuoteni alkoivat jo 48-vuotiaana, minulla on ADHD ja korkea kolesteroli, liikun liian vähän, stressaan herkästi, olen aina nukkunut huonosti, minulla on ollut useita masennusjaksoja ja äidin puolen suvussa useammallakin on muistisairaus.

Näillä spekseillä arvelisin, että mikäli pysyn fyysisesti terveenä, minulla on enintään 10 vuotta enää laadukasta elämää jäljellä.

Eilinen oli laadukas päivä. Ihme tuuri, että sain synttärilahjaksi auringonpaisteen! Ihan niikuin juhannusaattokin oli yksi aurinkoinen päivä sadekauden keskellä, kävi eilen samoin. Leivoin jopa kakun, josta tuli paitsi kaunein ikinä tekemäni, myös oikein maukas ja sopivan kostea. 

Koristelin kakun syötävillä kukilla, jotka olin saanut tuliaisina ehkä pari vuotta sitten. Mansikat ovat vielä niin kalliita, ettei tullut mieleenkään ostaa.  

Tämä kesä on kyllä ollut huikeaa kukkaloistoa. Nyt kun lupiinit alkavat jo väistyä, ovat kaikki pientareet yllättäen täynnä ketokukkia. Jopa täällä kaupungissa! Päivänkakkaroita, kellokukkia, puna-apiloita ja niitä kaikki muita lapsuuden tienpientareiden ihanuuksia. 

Minulle kaikki tärkeät Imatralla asuvat tyypit tulivat kakkukahveille ja loppupäivän ajelimme fillareilla ihmettelemässä hulinaa, jonka Imatranajot toivat paikkakunnalle. Tienasin melkein 7 euroa tyhjillä tölkeillä ja pulloilla.

Vanhenemisessa on yksi hyvä asia. Se, etten enää häpeä itseni yhtään niin paljon kuin nuorena. Kun kerään tölkkejä kuulosuojaimet päässäni ihmisten seassa, minua ei hävetä. Kun kaadun selälleni pulunpaskaan parkkihallissa ja hame nousee korviin, eikä minulla ole alushousuja, minua ei hävetä. Nuorena yritin vain olla normaali, etten joutuisi häpeämään, mutta kun yritin ja epäonnistuin, niin häpesin kahta pahemmin. Paljon kivempaa on olla yrittämättä ja häpeämättä.