Kesäeloa kotosalla

Voi että olen tykännyt olla kotona tämän viimeisen kuukauden! Siitäkin huolimatta, että kesäisiä päiviä on ollut vain kolme. Olen saanut lopultakin viiden vuoden asumisen jälkeen loihdittua oman pihanurkkani sieväksi. Se on ollut ikiaikainen riesani ja jäänyt aina tekemättä sen takia, että minulla on jatkuva pakkomielle helmustella. Olen jopa pessyt siitepölystä löyhkäävän tynnyrin, jonne säilön sadevettä rännistä! Nurmikko lähti hienosti itämään, kiitos jatkuvien sateiden ja tynnyrin vesien, ja pensasaitakin on yhä hengissä, vaikka minä ne taimet siihen paikalleen siirsin ihan itse.

Tästä oman kadun varren naapurilta jouti minulle lavakauluksia, ja pääsinkin tosiaan laajentamaan nukkekotimaailmaani. Ja toisesta naapurista sain roppakaupalla sisäremontista ylijääneitä listoja ja paneeleita, joiden ansiosta sain rakennettua lisäosan Kenin kotiin ja tehtyä huussiin seinät. Kun vielä sudin lavakaulukset mustalla kalusteöljyllä, koko minimaailman ilme siistiytyi tosi paljon. En enää katso sitä koko kylän häpeäpilkkuna, vaan koko kylän ilona!

Täytyy kyllä todeta, että vaikka lopputuloksena muutos näyttää aika pieneltä, niin meinasin ihan ryytyä työn määrään. Minirakentaminen on melkein yhtä hidasta kuin ihmistenkin mittasuhteen rakennushommat ja nykyisin minä väsähdän niin kovin nopeasti. Tuntui, että haukkasin liian suuren palan, kun joka aamu levitin työkalut pitkin pihaa ja muutaman tunnin kuluttua puolikuolleena keräsin ne taas pois. Mutta lopultakin kaikki keskeneräisyys oli valmista ja tuleville vuosillekin jäi vielä tilaa nikkaroida lisää pieniä taloja.

Tässä jonakin päivänä silmiini osui Hesarista otsikko "Kukaan ei halua pihalleen keltaisia kukkia" ja olin ällistynyt. Keltaiset kukathan ovat juuri niitä kauneimpia! Minullakin on pihallani nyt ruukkukukkia, ja ne sattuvat totta vie olemaan keltaisia! Krysanteemeja kai kumpikin. Toisen niistä sain lahjaksi ja toisen ostin itse Lidlistä. Olen muistanut kastella niitä ja ilmeisesti onnistunut tekemään sitä sopivasti, enkä liikaa. Yhtenä kesänä onnistuin vain hukuttamaan ruukkukukkani, kun yritin pitää niistä huolta.

Paitsi, että olen edennyt omalla "tontillani", olen myös nauttinut taloyhtiön hyväksi tekemistäni touhuista. Olen öljynnyt myös yhteiskäytössä olevat puutarhakalusteet, leikannut nurmikkoa, järjestänyt kaatopaikkakuorman. Sain maalattua seinänaapurini uudet ulkoportaat, ja tässä kesäkuun aikana koetan vielä ehtiä rakentaa senkin asunnon kuistin sellaiseksi kuin minulla, eli kääntää sisääntulon kuistin toiselle reunalle - sinne, minne ne portaat juuri rakennettiin. Siihen hommaan sopii parhaiten viileämpi, sateeton päivä ja sellaisiahan tässä nyt on luvassa.

Muistelen välillä, miten paljon minä inhosinkaan jossain vaiheessa tässä taloyhtiössä asumista. Viidessä vuodessa olen jollain tapaa löytänyt täällä paikkani ja asumisen ilon. Hallitustyöstä luopuminen oli loppujen lopuksi tosi hyvä juttu minulle, vaikka vaikealta tuntuikin laskea irti. Nyt, kun minulla ei ole enää puheenjohtajan vastuuta niskassani, enkä joudu selviytymään tarjouspyynnöistä ja kaiken maailman lvi-ongelmista, olen alkanut nauttia kaikesta käytännön pikkuhommasta, jota täällä riittää. Ja niinpä paperitöiden tekeminen, raha-asioiden hoitaminen, lumien kolaaminen toistenkin poluilta ja toisten kaiteiden maalaaminen sujuvatkin nykyisin ihan ilman vitutusta. Sitäpaitsi nykyinen puheenjohtajamme on paljon minua pätevämpi hoitelemaan niitä lvi- ja tarjouspyyntöriesoja! Minä taas sovin paljon paremmin konkreettisiin kunnostus-, rahankäsittely- ja tiedotushommiin. Valtava putkiremonttiprojektikin on tältä erää onnellisesti ohi ja nyt toivottavasti saamme elää seuraavat kuusi vuotta ilman mitään suuria remontteja ja hyperventilointeja. 

Kaikki tuo keventää eloa, mutta iso syy tähän henkiseen muutokseen on myös sillä, että nyt enää vain kahdessa asunnossa asuu niitä ihmisiä, jotka olivat täällä jo ennen minun tuloani. Vuosien mittaan kertyneet kaunat aiheuttivat jatkuvia kahnauksia pitkäaikaisten asukkaiden välillä. Väen vaihtuminen on tehnyt todella hyvää ilmapiirille. Jossain vaiheessa oli niin paljon kaikkea hankaluutta asukkaiden välillä, että se heijastui meihin uusiin tulijoihinkin. Viimeiset pari vuotta ovat kuitenkin olleet huomattavasti leppoisampia ja olemme oppineet tulemaan toimeen keskenämme ja jopa viihtymään yhdessä. 

Surullista kyllä, yksi asunto on jälleen myynnissä, kun siinä asunut kiva tyyppi lähti vakityöhön Kainuuseen. Nämä tyhjät asunnot aina stressaavat minua tolkuttomasti, koska riskit ovat jokaisen uuden asukkaan tai osakkaan kohdalla niin suuret. Sen olen tässä oppinut, että yksikin hankala ihminen pilaa elämän meiltä kaikilta. 

Helmut viipyy yhä korjaamolla. Kolmas viikko jo alkoi, eikä sieltä osata sanoa muuta, kuin "toivottavasti ennen juhannusta valmistuu". Säätiedotus sanoo, että kylmää on luvassa ainakin seuraavat 10 päivää, joten enpä minä tästä minnekään sinkoilisi, vaikka Helmut parantuisikin.

Kotijumittelun vuoksi sain otettua yhdeksi viikoksi hoitoon kummityttöni Terhon. Hän oli kauniisti sanottuna tosi itsenäinen vieras ja rumasti sanottuna aika paskaa seuraa. Luonteeltaan ja mieltymyksiltään hän on ihan toisenlainen kuin Kerttu oli, ja se jaksaa aina ihmetyttää minua. 

Tuossa ylemmässä kuvassa Terho sanoo minulle "pidä apilas", kun yritin houkutella häntä pihalle haistelemaan ja maistelemaan apiloita. Oli se ensimmäinen lämpimähkö päivä Terhon vierailun aikana. En saanut hänestä seuraa, sillä tyyppi vain katsoa tihrusti minua ja silminnähden närkästyneenä vetäytyi kookospähkinäänsä ja mätti fylliä oviaukon eteen!

Toisena eli viimeisenä lämpimähkönä päivänä minua kuitenkin onnisti ja Terho suostui tulemaan pihalle. Alemmassa kuvassa näette, miten uuden kokemuksen aiheuttama adrenaaliryöppy pullistaa pikkukaverin silmät melkein ulos päästä. Terho kyllä rauhoittui ja alkoi uteliaana tutkia maan pintaa. Ja suureksi ilokseni se käyttäytyi aivan kuten Kerttu: se lymyili minun hameeni suojissa ja teki sieltä pieniä tutkimusretkiä nurmikolle. Saaliseläimen osoittama luottamus tuntuu aina yhtä merkitykselliseltä!