Yläkerran asunto

Olen tässä blogini ylösnousemuksen jälkeen tainnut muutaman kerran mainita yläkerran asunnon. Tekee mieleni selventää, mistä on kysymys. 

Kun muutin tänne neljä vuotta sitten, yläpuolellani asui vanha nainen, jota kutsun nyt Ylämummoksi. Minusta hän oli mahtava tyyppi, aivan hulvaton ja täysin epäsovinnainen mummeli, jonka kanssa minulla oli hauska kesä. Valitettavasti hän myös oli sairaalloinen hamstraaja ja pihamme näytti kaatopaikalta. Ajan kuluessa minulle alkoi valjeta, miksi muut naapurit eivät oikein tulleet toimeen hänen kanssaan. Hulvattomalla tyypillä oli myös helvetilliset puolensa, ja nehän kyllä haittasivat tällaisessa pienessä taloyhtiössä muidenkin elämää, ihan raha-asioita myöten. Tilanne eteni siihen, että Ylämummo muutti pois ja jätti asuntonsa tyhjilleen. Hän myös jätti vastikkeet maksamatta ja niistä kertyi varsin mittava summa. Koska kukaan meistä ei kylve rahoissa, meidän oli pakko alkaa opetella järeämpiä keinoja kuin maksumuistutusten lähettäminen. Pienen taloyhtiön hirveä puoli on se, että jos yksi osakas prakaa, muut joutuvat paikkaamaan ja pahimmillaan se johtaa koko yhtiön prakaamiseen. Elimme siis oikeasti aika tuskaisia aikoja Ylämummon takia.

Ylämummo yritti myydä asuntoa. Mutta kukapa sen olisi ostanut, kun yhtiövastike huiteli pilvissä, kämppä oli kuin pommin jäljiltä ja Imatra oli muutenkin täynnä tyhjiä koteja. Meidän oli pakko ottaa asunto taloyhtiön hallintaan pannaksemme se vuokralle. Kaikkien näidenkin asioiden opetteleminen oli raskasta ja aikaavievää. Meistä tuli toisen hallitusjäsenen kanssa todellisia isännöinnin ammattilaisia ja hän suorittikin sittemmin isännöitsijän ammattitutkinnon minun toimiessa yhtenä näytön arvioijista. Tässä talossa oppia on saanut paremmin kuin millään koulunpenkillä!

Yläkerta oli todellakin niin hirveä läävä, ettei siihen olisi saanut kunnollista vuokralaista millään, joten se oli pakko remontoida. Koska meidän kaikki rahamme upposivat jo muutenkin näiden talojen ylläpitoon, me jouduimme tekemään remontin talkoilla. Siitä minä viimeistään opin, etten enää koskaan suostu täällä yksiinkään talkoisiin. Eivät sinne nimittäin muut osakkaat ilmestyneet remonttihommiin. Paitsi tämä toinen edellämainittu hallitusjäsen osallistui kyllä todella arvokkaalla panoksella hommaan järjestämällä tuttujaan tekemään niitä töitä, joita minä en osannut tai jaksanut. Siellä kävi joku maalaamassa katot ja joku toinen asentamassa lattialaminaatit ja tekemässä sähkötöitä. Kaikki materiaalit me haalasimme roskalavoilta ja mahdollisimman halvalla käytettyinä. Sain myös ihanasti apua Sulolta ja Heilalta, mistä olen heille kiitollinen.

Siitä saakka, kun olin muuttanut tänne, olin haaveillut, että joskus olen tarpeeksi rikas ja ostan sen asunnon itselleni ja sitten yhdistän nämä kaksi yhdeksi isoksi kodiksi. Sitten saisin erikseen makuuhuoneen, olohuoneen ja työhuoneen, enkä joutuisi kestämään tätä nykyistä ahdasta luovimista, kun kaikki toiminnot tapahtuvat samassa tilassa. Mutta nyt tuo omin käsin kunnostamani asunto oli menossa pakkohuutokauppaan ja taloyhtiölle jäämässä tuhansien eurojen tappiot Ylämummon veloista. Vaikka joku ostaisikin asunnon, siitä ei meille liikenisi velkojen vertaa ja samalla joutuisimme pelkäämään, millainen hyväkäs siihen nyt muuttaisi.

Laitoin Ylämummolle viestin, vaikkemme olleet olleet puheväleissä pitkään aikaan näiden kaikkien vastoinkäymisten takia. Kirjoitin, että tarjoan hänelle asunnosta 3000 euroa (tasan sen verran minulla oli silloin säästöjä) ja joudun samalla ottamaan niskaani hänen velkansa taloyhtiölle. Suureksi hämmästyksekseni Ylämummo suostui.

Teimme kaupat tuolloin, puolitoista vuotta sitten, iloisissa tunnelmissa. Ylämummo oli huojentunut ja toi mukanaan pankkiin keksejä ja lautasliinat. Hörpimme pankin automaattikaakota ja minä muistin, miten mukava Ylämummo halutessaan osasikin olla. 

Samaan aikaan remonttikin oli juuri valmistunut ja minä haastattelin mahdollisia vuokralaisia. Minulla oli aivan tolkuttomat vaatimukset täydelliselle vuokralaiselle, koska äänieristys talossamme ylä-alasuunnassa on täysin olematon. Vuokralaisen pitäisi olla yksin asuva, siisti ja rauhallinen ihminen. Mieluiten nainen, koska jotkut miehet kusevat lattioille vessassa. Mielellään työssäkäyvä ja taloudestaan huolehtiva. Ei saisi tupakoida eikä käyttää päihteitä. Ei saisi olla kotieläimiä eikä lapsia. Ei saisi omistaa telkkaria eikä harrastaa musiikkia. Ei saisi juhlia eikä kestitä jatkuvasti vieraita. 

Olin varma, että sellaista ihmistä ei ole olemassa. Olin väärässä. Juuri tuota kaikkea on Yläkerran Tyttö, jolle asunnon päätin vuokrata ja joka on ollut ihanista ihanin vuokralainen ja naapuri. Minulla on ollut hyvä elää hänen alapuolellaan ja saada olla hänelle paljon enemmän kuin vuokranantaja. 

Nyt tilanne on se, että asunto on yhä taloyhtiön hallinnassa ja on sitä vuoden 2026 kevääseen saakka. Minä olen lyhentänyt Ylämummolta perimääni tonnien velkaa pikkupikkuhiljaa, ja asunnon vuokrasta katetetaan sen vastike ja hallintaanoton kuluja. Minulla ei näillä näkymin ole ainakaan seitsemään vuoteen varaa ottaa asuntoa omaan käyttööni, koska meidän vastikkeemme ovat todella korkeat paitsi maakaasulämmityksen johdosta myös siksi, että jouduimme juuri teettämään lainarahalla ison putkistosaneerauksen. Toivon Yläkerran Tytön siis pysyvän ilonani vielä pitkään, vaikka samalla tuskailenkin oman asuntoni ahtauden kanssa.

Tässä kohtaa voi oikeasti kysyä, että miksi ihmeessä minä edes haluan omistaa yläkerran. Eikö se olisi fiksua nyt myydä pois, kun se on remontoitu? No ei. Minä maksoin tästä omasta asunnostani 25 000 euroa neljä vuotta sitten. Se oli aivan käypä hinta silloin. Sen jälkeen koko maailma on mennyt ylösalaisin. Tuli korona ja Ukrainan sota.

Imatra tyhjeni venäläisistä. Työttömyys on Etelä-Karjalan suurinta ja palvelut senkun vähenevät. Täällä on autioita omakotitaloja ja asuntoja aivan pilvin pimein. Niitä myydään polkuhinnalla "purkukuntoisina". Meidän taloyhtiössämme on kolme asuntoa vaihtanut omistajaa minun tuloni jälkeen. Yhdestäkään ei myyjä ole saanut edes kymppitonnia. Kun kuvittelin asunnon ostamisen olevan hyvä sijoitus, joka pitää arvonsa, erehdyin raskaasti.

Vastikekin täällä on lähes tuplasti sen, mitä minun saapuessani, eli me kaikki maksamme vastiketta melkein yhtä paljon, kuin mitä pyydämme vuokraa niiltä, jotka ovat taloyhtiössä vuokralla. Meillä on tosiaan lämmitysmuotona maakaasu, joka oli helppo ja halpa ja ilmastovihamielinen, kun minä tänne tulin, mutta joka nykyisin on yhä helppo ja ilmastovihamielinen, mutta tolkuttoman kallis. Lämmitysmuodon vaihtaminen ilmastoystävälliseen maksaisi pitkälti yli sata tuhatta, ja sellaisiin lainoihin meillä ei ole mahdollisuutta. Uskokaa pois, että olemme käyttäneet aikaa, rahaa ja hermoja kaiken selvittelyyn näiden viime vuosien aikana. Eli tällä mennään nyt.

Vaikka myisin sekä yläkerran että oman kotini, en saisi sillä rahalla edes kunnollista pakettiautoa.

Toimeentuloa

Viime kevään yrittäjyyskurssilla oli mahtava voima. Se sai minut uskomaan, että tästä tämä lähtee! Että kyllä minä osaan ja pärjään, olen hyvä ja lahjakas! Asiakkaita tulee syksyllä ovista ja ikkunoista, kunhan pusken kurssin aikana markkinointikampanjani läpi! Ja voi pojat, että minä paiskin hommia!

Se voima oli kuitenkin valheellinen. Nyt minä huomaan olevani ihan samassa jamassa kuin aina ennenkin. Ilman porukan ja kouluttajien luomaa hyvää henkeä kaikki näyttää jälleen yhdeltä isolta ongelmakerältä, josta en löydä langanpäätä. Tuttu tilanne. Kaikki on tutulla tavalla epäselvää ja epävarmaa, enkä oikein tiedä, mitä tehdä. Yhtäkään asiakasta ei ole ilmaantunut. Pari "kiitos ei" -vastausta vain.

Olen alkanut harjoitella sisällä nukkumista. Tiedättekö, mikä siinä on vaikeinta? Se ei yllättäen olekaan kuumuus, vaan nukahtaminen. Jostain syystä Helmutissa nukkumaanmeno on helppoa. Pääni on siellä rauhallinen ja tyhjä. Luen kirjaa ja sammahdan. Mutta niin ei käy kotona. Täällä kotosalla minä luen kirjaa ja alan torkahdella. Laitan kirjan pois, sammutan valot ja PAM! Aivoni ovat sillä sekunnilla täynnä ratkaisemattomia ongelmia. Yleensä ne alkavat jostain niinkin idioottimaisesta asiasta kuin tyytymättömyydestä kotini sisustukseen. Siitä etenen pohtimaan yläkerran asunnon tulevaisuutta. Sitten muistan rahatilanteeni ja sen toivottomat tulevaisuudennäkymät. Päädyn siihen, että hallitus voisi ihan yksinkertaisesti vain napata Saksan historiasta toimivan mallin lahdata meidät työkyvyttömät luuserit kertaheitolla pois kärsimästä. Koronan kanssa jo testasivat, miten joukkohysteria toimii ja miten kansa suostuu mihin vain. Tässä vaiheessa ajatukseni ovat vieneet kaiken toivon nukahtamisesta ja alan pyörittää sitä kelaa, miten voisin asua aina autossa vailla omistamisen ja toimeentulon huolta. Tajuan, että kello on yli puolenyön ja joudun turvautumaan Opamoxiin. 

Minun pitäisi yrittää kirjoittaa tai piirtää nämä sisäiset sotkuni paperille, jotta niihin tulisi jotain selkeyttä. Kaikkeen varmaan olisi jokin ratkaisu olemassa, mutta en vain osaa nähdä sitä, koska olen liian syvällä sen kaiken keskellä. Lisäksi asiaa hankaloittaa se, että haaveilen liian ristiriitaisista asioista. Ei voi yhtä aikaa saada asua mummonmökissä kaukana kaikesta, mutta silti täällä Niskalammella. Ei voi deletoida naapuruston kirkuvia ja melskaavia kakaroita kadulta ja pitää vain asialliset ja hiljaiset naapurit olemassa. Ei voi asua matkailuautossa ja omistaa silti kiinteää talokotia. Ei voi saada rahaa, jos ei tahdo tehdä töitä. Ei voi seurustella ja olla sinkku yhtä aikaa. Ei voi sekä pitää kanoja tai marsuja ja sinkoilla maailmalla Helmutin kanssa.

Olin kesän reissun aikana ihan autuaasti unohtanut senkin, että asumistukeni lakkaa vuodenvaihteessa. Se tärähti päähäni tässä yhtenä päivänä ja aiheutti pakokauhun. Minunhan pitää järjestää toimeentuloni ennen sitä. En kuitenkaan osaa ajatella asiaa kovin rakentavasti, koska en tiedä, saisinko toimeentulotukea. Luultavasti saisin ainakin silloin tällöin, mutta tuskin jatkuvasti, koska omistan ylimääräisen asunnon eli olen siis teoriassa hullumaisen varakas. En voi laskea toimeentulotuen varaan muutenkaan, koska pelkillä tuilla eläminen ei mahdollista Helmutin pitämistä. Työtä on pakko olla.

Siitä päästään siihen ongelmaan, että minun työmääräni ja sen myötä tuloni heiluu juuri hankalalla rajalla. Olen pärjännyt siedettävästi työmarkkinatuen ja asumistuen sekä yritystulon yhdistelmällä. Yritystuloni on pysynyt YEL-rajan alapuolella ja työvoimatoimisto on yhä luokitellut minut osa-aikaiseksi yrittäjäksi. Se on ollut minulle todella hyvä yhdistelmä. Pystyisin kyllä tekemään töitä vähän enemmänkin, mutta en ole osannut hankkia uusia asiakkaita.

Mutta nyt, kun työttömyyskorvaus pieneni, asumistuki pieneni ja loppuu pian kokonaan, minun olisi ansaittava yrittämällä ihan reippaasti enemmän pysyäkseni hengissä. Siitä seuraa se, että joutuisin tienaamaan enemmän kuin YEL-rajan. Ja kun se raja ylittyy, en voi olla enää osa-aikainen yrittäjä, koska joka helvetin kuukausi pitää pystyä maksamaan yli 300 euroa yrittäjäeläkettä. Menettäisin myös oikeuteni työttömyyskorvaukseen. Olisi pakko pystyä tekemään töitä ihan kuin normaali ihminen. Miten? Mistä niitä maksavia asiakkaita taiotaan? Mistä taiotaan sellainen energia, jolla tekisin töitä päivittäin, enkä silti taas tuhoaisi ihmissuhteitani ja laiminlöisi kotiani ja terveyttäni?

Olen yrittänyt uskaltaa miettiä yrityksen lopettamista. Se vaatii surutyötä vielä enemmän kuin mitä taloyhtiön hallitustyöstä luopuminen vaati. Ilman yritystä voisin kuitenkin jatkaa vanhojen asiakkaideni palvelemista laskuttamalla jonkun laskutuspalvelun kautta. Se vaan ei poista YEL-ongelmaa. Nykyisin nämä Ukot ja muut vastaavat palvelut eivät enää toimi osuuskuntaperiaatteella kuten silloin, kun ne aikoinaan syntyivät. Jos jossain lymyilisi vielä osuuskunta, joka toimisi ihan oikeana osuuskuntana eli maksaisi kaikki työnantajan lakisääteiset maksut ja minä voisin olla vain palkollinen, niin se ratkaisisi minun ongelmani. Olin sellaisen jäsen viisitoista vuotta sitten, ennenkuin päätin alkaa oikeaksi yrittäjäksi. Nyt sekin osuuskunta näyttää jo lopettaneen toimintansa.

Autoilusta ja vanhuudesta

Sattui tuossa silmiin Ylen artikkeli siitä, että ADHD voi olla este ajokortin saamiselle. Erikoislääkäri siinä sanoo, että jos henkilöllä on impulsiivista käyttäytymistä, piittaamattomuutta ja elämyshakuisuutta, muttei lääkitystä, voi olla, ettei ajokortti ole hänelle mahdollinen. Minun ADHD:ni on justiinsa sellainen elämyshakuinen ja impulsiivinen versio, mutta eiväthän ne ominaisuudet ajaessa nouse esiin! Päinvastoin.

Minä olen aina tiennyt olevani vähemmän hyvä kuski, mutta se ei johdu impulsiivisuudesta, vaan tarkkaavaisuuden ongelmista. Autoillessa pitää huomata niin monta asiaa yhtä aikaa. Olenkin oppinut elämäni varrella tavan autoilla omien rajoitusteni puitteissa. 

En koskaan aja suurkaupunkeihin. Helsingissäkin voi auton jättää jonnekin laitamille ja jatkaa matkaa ratikalla. Helmusteluretkillä ajelen vain maaseudulla ja käyn ostoksilla pienillä paikkakunnilla tai kaupunkien automarketeissa, jotka sijaitsevat ohitusteiden varsilla. Suljen radion, kun saavun taajamaan, jossa on paljon huomioitavaa. Toisaalta laitan musiikin soimaan, kun joudun ajamaan motarilla tai suorilla maanteillä, joissa minua unettaa tylsyyden tähden. Minua alkaa tylsillä teillä nukuttaa hyvin helposti, mutta silloin pysähdyn nukkumaan. Reissuretkilläni pidän päivittäiset kilometrit vähäisinä. En juo kahvia koskaan arjessa, koska siten se pysyy minulle niin vahvana piristeenä, että tarvittaessa voin hakea kupillisen huoltoasemalta ja jaksan ajaa pidemmän matkan. 

Hankalinta on silloin, kun kyydissäni on muita. Silloin minun on vaikea keskittyä ja teen paljon virheitä. Niinpä ne, jotka ovat olleet autossa minun kyydissäni, luultavasti pitävät minua ihan toivottomana kuskina. On mahdotonta jutella samalla, kun pitää tarkkailla liikennettä - ja päinvastoin. Varsinkin, jos huomaan, että ajamistani arvioidaan, alan tehdä ihan kamalia mokia. Mieluiten minä ajelenkin yksinäni. Toinen vaikea asia on väsymys. Nykyisin vältän pimeässä ajoa ihan viimeiseen saakka ja pidän päivämatkat todella lyhyinä. Pysähdyn aina suojatien eteen välittämättä siitä, onko fillarilla todellisuudessa väistämisvelvollisuus. Kauppojen parkkipaikoilla peruutan ruutuun, jotta kaupassakäynnin jälkeen kuormittuneena voin lähteä ajamaan helposti eteenpäin. 

En ole koskaan joutunut onnettomuuteen tai aiheuttanut sellaisia. Minun haaverini ovat olleet vain oman auton kolhimista. Helmutkin on saanut pahimmat osumansa silloin, kun olen ajanut liian pitkään, ja väsyneenä yrittänyt peruuttaa puskaparkkiin. Ensimmäisen kerran elämässäni törmäsin johonkin aika pian ajokortin saatuani, kun typötyhjällä parkkialueella Lappeenrannassa peruutin lyhtypylvääseen. Nopsalla katsomisella reitti oli selvä, ja pylväs jäikin näkemättä. Kuplavolkkarini Katri menetti siinä takapuskurinsa eikä koskaan saanut uutta sen tilalle.

Nyt kun muistisairas äitini menetti ajokorttinsa ja se luonnollisesti on ottanut hänellä todella koville, minun mieleeni on alkanut piirtyä kuva itsestäni vanhana horiskona. Tulen todennäköisesti menettämään ajokykyni paljon ennen kuin seikkailunhaluni. ADHD:n sanotaan helpottuvan vanhetessa, mutta minusta vaihdevuodet ovat vain voimistaneet oireitani. Jos sama kehitys jatkuu, minusta tulee sellainen hullu mummeli, joka suhaa tuolla pitkin maailmaa ilman ajokorttia ja aivoja. Kukahan minun edesottamuksistani sitten joutuu kärsimään, kun minulla ei ole lapsia, joille soitellaan suurlähetystöistä, että täällä olisi tällainen täysin edesvastuuton Susanna, joka pitäisi hoitaa kotomaahansa.

Isäni kuoli 10 vuotta sitten yhtäkkiä yllättäen sairaskohtaukseen ja minä olen aina ollut siitä asiasta hyvin onnellinen. Hänen ei koskaan tarvinnut joutua muistisairaan vaimonsa omaishoitajaksi tai menettää omaa fyysistä terveyttään niin pahasti, että olisi ollut riippuvainen toisista ihmisistä. Isäni puolen suvussa kuollaan suhteellisen aikaisin sydän- ja verisuonitauteihin, kun taas äitini suvussa eletään aivan liian vanhoiksi ja vieläpä pahan kerran vähämielisinä. Näin keski-ikäisenä oma vanhuuteni pohdituttaa minua paljon. En jaksa pitää tarpeeksi hyvää huolta fyysisestä kunnostani ja syödä tarpeeksi terveellisesti. Vaikka en mätäkään punaista lihaa, tupakkaa ja kaljaa sisuksiini isäni esimerkin mukaisesti, syön tolkuttomasti sokeria ja rasvaa, enkä liiku tarpeeksi. Muistisairautta yritän pitää loitolla syömällä B12-vitamiinia purkista ja olemalla sosiaalinen, lukemalla ja kirjoittamalla ja pysymällä kiinnostuneena maailmasta ympärilläni. Tiedän, että köyhyys tekee pahaa mielenterveydelle ja ADHD:ssa jo itsessään on hulvaton määrä muistisairauteen viittavia piirteitä. Näen siis vanhenemisessa pelkkää kauhua. 

Minä oikeasti toivoisin jotakin syöpää, joka veisi hautaan sillä lailla, että tuomion kuultuani pystyisin vielä reissaamaan Helmutilla tai sen seuraajalla viimeiset aikani ja syömään niin paljon herkkuja kuin napa vetää. Että voisin panna ihan ranttaliksi! Lakata tyystin stressaamasta rahojen riittämistä tai seuraavan talven jaksamista, koska niillä ei olisi enää mitään väliä. Minun impulsiivinen ja elämyshakuinen puoleni kun on saanut vastapainokseen sisäisen murehtijan, joka tarvitsee aina jonkun backupin. Edes tiedon siitä, että jos tuhlaan rahani kesällä helmustelemalla Virossa, niin syksylle on ainakin joku työhomma tiedossa.

Minun piti kirjoittaa autoilusta, mutta päädyinkin kuolemaan. Ei se haittaa.

Puolikas sadasta

En ole lapsuuden jälkeen juhlinut synttäreitäni. Se on aina tuntunut liian kiusalliselta ajatukselta. Paitsi silloin, kun täytin 30, kutsuin parhaan ystäväni perheineen kakulle ja ahtauduin vanhaan ylioppilasmekkooni. Ja olivatkohan ne 40-vuotissynttärini, jolloin Sulo ja anoppini pakkojuhlistivat minua Immolan pihalla valkoisin pöytäliinoin.

Viime talvena kuitenkin tuli sellainen tunne, että kun nyt kesällä täytän 50, haluaisin järjestää synttärit tässä lähellä olevalla kivalla hirsisaunalla. Siinä on iso takkatupa keittokomeroineen, pihalla grillikatos ja se sijaitsee hiekkarannalla auringonlaskun puolella. Eikä se edes ole törkeän kallis, kuten sen voisi kuvitella olevan. Ajattelin, että kutsuisin ihan kaikki kaverini, jotka asuvat ympäri ämpäri Suomea ja jos esittäisin kutsun jo todella hyvissä ajoin talvella, kukaan ei voisi olla tulematta.

En kuitenkaan uskaltanut toteuttaa suunnitelmaani. Ajattelin vain sitä, miten hajoan, kun kukaan ei haluakaan tulla. Se kääntyisi minun päässäni niin, että kaikki inhoavat minua ja olen ääliöpaska, ja minun ei kuuluisi olla olemassa. Jos joku tulisikin, minä keskittyisin vain katkerana miettimään niitä, jotka eivät tulleet. Lisäksi minua pelotti se, miten eri elämänvaiheista ja eri maailmoista tulevat kaverini sopisivat yhteen. Viimeisimpänä perusteenani oli se, että olin jo niin kurkkuani myöten täynnä kotona olemista, että halusin viettää kesän ilman aikatauluja ja pystyä sinkoilemaan ympäriinsä täysin vapaana Helmutin kanssa. 

Niinpä minusta tuli puolisatavuotias Virossa meren rannalla ihan ypöyksinäni. Se oli ihan onnellinen päivä.

Kun nyt palasin kotiin ja sain auttaa Yläkerran Tyttöä järjestämään hänen suuria kolmekymppisjuhliaan, minulle tuli katumus. Olisi ollut varmasti ihanaa juhlia itsekin kaikkien tärkeiden ihmisten kanssa. Mutta silti; eihän kukaan kuitenkaan olisi tullut.

Kesken vimmattujen juhlajärjestelyjen Sulo soitti ja sanoi, että hän ja Heila ovat minulle synttärilahjaksi vuokranneet sen saunan ja sepä sattuu samalle perjantaille kuin Yläkerran Tytön synttäriviikonlopun aloitus. Sulo sanoi, että voisin pyytää messiin kavereitani ADHD-kerhosta, kun saunaan kuitenkin mahtuisi enemmän kuin kolme kylpijää. Minusta se kuulosti vähän hassulta ajatukselta. Kyllä minä ne lauteet saisin täyttymään ihan omalla pituudellanikin ilman ongelmia. Kun yksi ADHD-kaveri sitten sattui aamusella kyselemään kuulumisia ja kerroin hulinapäivästäni, hän ottikin kutsun vastaan: hyvin hän kerkiäisi käydä meitä saunalla moikkaamassa omien menojensa lomassa.

Vähän minua harmitti, että saunominen meni päällekkäin Yläkerran Tytön juhlien kanssa, mutta minä pakkasin juhlamekon reppuun ja hurautin ilolla poikien kanssa saunomaan ja makkaraa paistamaan. Kerkiäisin sen jälkeen vielä hyvin sujahtamaan mukaan Yläkerran Tytön juhliin! Heila oli saunan pihalla minua vastassa ja käski parkkeerata mopon ja panna silmät kiinni. Hän talutti minut sokkona saunatupaa kohti, ja minä napisin, että kyllä mä olen täällä käynyt ja tiedän, miltä tällä näyttää! Sulo tarttui toiseen käteeni ja yhdessä he ohjasivat minut ovesta sisään. Odotin, että siellä onkin yllätyksenä kivat tarjoilut, mutta kun sain avata silmäni, näinkin ihmisiä.

Se oli aivan epätodellinen tunne. Sulon äiti puolisoineen oli paikalla ja minun Siskontyttöni! Ja kolme poikaa Majikselta! Kun näin nämä neljä kaukaa tullutta vierasta, menin ihan sumeaksi ja aloin itkeä. He kuulemma lauloivat minulle, mutta en muista sitä yhtään.  

Kun ADHD-kaverini kurvasi pihaan, kipitin häntä vastaan kertomaan, että tässä on nyt pari muuttujaa. Hän joutui siis yhtälailla yllätetyksi, mutta tottuneena esiintyjänä lauloi ihanasti meidän kaikkien edessä! Söimme herkkuja notkuvasta pöydästä – anoppikin oli lopulta päässyt paistamaan minulle karajalanpiirakoita! Ehkä se vähän paikkasi sitä pettymystä, että menimme Sulon kanssa aikoinamme salaa naimisiin ja että minä järjestelmällisesti olen vastustanut synttäreiden juhlimista.

Saunan lämmetessä mopoilin kiireesti takaisin kotiin hakemaan Helmutin. Se ihmis- ja tavaramäärä kun piti illalla saada saunalta poiskin, enkä halunnut Sulon joutuvan ajamaan vielä yömyöhällä montaa kertaa edestakaisin. Kun palasin Helmutin kanssa, minua odotti vielä uusi kaukaa tullut yllätysvieras! Ja myöhemmin seuraamme liittyi vielä yksi naapureistani. Muut kutsutut olivat lähettäneet terveisensä videotervehdyksinä ja niitä katsottiin porukalla.

Minulla oli ihan tosi onnellinen ja iloinen olo, mutta samaan aikaan pikkuisen nolo. Aivan liikaa huomiota! Kun saimme videot katsottua, alkoi leppoisa hengailu, ja minäkin sain olla vain yksi kaveri muiden joukossa, enkä mikään synttärisankari. Saunottiin, uitiin, nautittiin ihanasta ilta-auringosta ja syötiin hirveästi herkkuja. Yksi pojista kokkasi grillissä kaikille muhkeat tofuburgerit.

Eikä ollut mitenkään outoa, että eri elämänvaiheista kertyneet ihmiset olivat yhtä aikaa yhdessä paikassa. Kaikki näyttivät sopeutuvan hyvin toistensa seuraan, eikä minun tarvinnut murehtia siitä, että joku jäisi yksin ulkopuoliseksi. Se itsekseen kaukaa tullut ystäväkin totesi, että nämä ovat parhaat synttärit, joissa hän on koskaan ollut ja että minun kavereideni kanssa on hyvä olla, kun kaikki ovat ”sopivasti outoja”.

Niin. Olisihan minun pitänyt se tajuta, että ne, jotka ovat elämääni vuosiksi ja vuosikymmeniksi jääneet, eivät ole mitään tylsiä perustyyppejä tai turhantärkeilijöitä, vaan justiinsa sopivasti outoja. Ja sopivasti oudot kyllä tulevat toimeen keskenään. Uskon, että vaikka olisin pysynyt alkuperäisessä suunnitelmassani ja kutsunut ihan kaikki, niin olisihan siellä saunalla vallinnut hyväksynnän ja leppoisuuden tunnelma. 

Sulo ja Heila olivat tehneet hurjaa salapoliisityötä yrittäessään keksiä ja tavoittaa kaikki ystäväni. Enkä minä ollut edes tajunnut mitään, vaikka he olivat tehneet minulle outoja kysymyksiä pitkin kesää! ”Mikä sen yhden bändin nimi oli, joka teki siusta ja Helmutista sen biisin? Keitä sä lasket ystäviksesi? Jos mie ajan Mikkeliin joku päivä, niin tuutko mukaan ja haluutko käydä Kerimäellä? Eiks siellä asu joku siun kaveri?”

Kaikkia ei siis tavoitettu, jotka olisin itse kutsunut, mutta jos minä vielä muistan tämän kokemuksen kymmenen vuoden kuluttua, niin ehkä minä uskallan sitten järjestää ihan itse synttärini ja kutsua aivan jokaisen. Mutta siihen tarvitaan sitten kokonainen viikonloppu ellei jopa kokonainen viikko, jotta ehdin nauttia kaikkien seurasta! Tämä yksi päivä plus seuraava aamu oli sopiva aika tälle ihmismäärälle.

Saunomisen jälkeen kävimme kurkkaamassa Yläkerran Tytön juhlavalaistun pihan. Sielläkin oli kaikki mennyt ihanasti ja sankari hehkui onnellisena. Katselin sitä kauniiden, hyvinpukeutuneiden, urheilullisten nuorten ihmisten laumaa drinkkilaseineen ja huomasin, ettei juhlien päällekkäisyys ollutkaan katastrofi. En minä siihen porukkaan olisi istunut, vaikka Yläkerran Tyttöön istunkin kuin nenä päähän. 

Minäpä sain ikiomat alkoholittomat ja semialastomat juhlat, ihan minun näköiseni!

Jatkoimme matkaa Sulon kotiin. Sulohan oli jo majoittanut itselleen ihan vieraita Majiksen poikia edellisestä päivästä asti ja he olivat yhdessä tehneet ruoat ja koristelut! Minun kotini oli Yläkerran Tytön vieraiden hotellina koko viikonlopun ajan, joten päädyin itsekin nukkumaan Sulon tontille. Oli mukavaa yrittää vielä iltapalalla pysyä hereillä tutussa seurassa ja herätä yhteiseen aamiaispöytään. Lauantai-illaksi ajoin Siskontytön Mikkeliin saakka junalle ja sain hänen kanssaan tärkeät pari tuntia ihan kahdestaan. Yksi Majiksen pojista jäi Heilan luo kyläilemään ja on täällä yhä. Olen siitäkin niin onnellinen! Noiden poikien saapuminen oli takuulla Heilalle ihan yhtä iso lahja kuin minullekin. 

Vaikka saunajuhlasta on jo monta päivää, minulla on yhä tosi rakastettu olo. Minulla oikeasti on ystäviä, jotka tulivat tänne saakka synttäreilleni. Ja ystäviä, jotka olisivat tulleet, jos olisivat pystyneet. Ja minulla on poikkeuksellinen onni siinä, että entinen puolisoni ja nykyinen kumppanini tykkäävät toisistaan ja ovat kaverustuneet näin hienosti.

Kun ADHD-aivoni taas pian vakuuttavat minulle, ettei Heila välitä minusta paskaakaan, yritän silloin muistaa sen, että hän halusi järjestää minulle tämän onnellisen juhlan, vaikka se on vaatinut häneltä itseltään useammanlaista itsensäylittämistä. Ja yritän muistaa senkin, mitä herttainen Yläkerran Tyttö sanoi minulle: ”Vitun idiootti! Sehän muutti tänne siun takiasi!”