lauantai 24. helmikuuta 2024

Romaani minun majataloreissustani

Halusin edellisessä kirjoituksessani kuvailla vain yleisiä huomioitani Majatalon huonosti toimivista puolista. Osa kertomistani jutuista päti myös minuun itseeni, mutta voisin käydä läpi myös ihan oman polkuni siellä alusta loppuun, onnellisuuksineen ja kauhuineen. En kyllä tiedä, mitä järkeä siinä on. Mutta toisaalta... onko tässä koko blogissa koskaan ollut sen kummempaa järkeä kuin olla julkinen päiväkirja ihmiselle, jolla on pakonomainen tarve kertoa kuulumisiaan maailmalle?

Saattaa olla, että kirjoittaminen tekee hyvää tai saattaa olla, että kirjoittamalla vain luon tarinaa, jonka itse haluan kuulla. Saattaa olla, että oman kokemukseni kautta myös edellinen kirjoitukseni näyttäytyy lukijoille toisessa valossa. Eipä sillä ole mitään väliä. It´s my party and I cry if I want to. Kerron vain siitä, mitä minun mielessäni ja sydämessäni tapahtui.

Minä en omilla ikävillä kokemuksillani yritä mitätöidä niiden kokemusta, jotka saavat Majikselta apua. Sainhan sitä itsekin paljon. Niitä kiitollisten ja tyytyväisten sopeutujien sanoja vain on luettavissa aivan tarpeeksi muualla internetissä ja siksi minusta olisi tärkeää, että myös vähemmän kiitolliset ja tyytyväiset uskaltaisivat avata suunsa.

Minulle Majiksella oli paljon hyvää. En missään nimessä kadu sitä, että menin sinne. Sain kunnollisen ja pitkään turvalliseksi kokemani hengähdystauon avioeroni jälkeen. Aika poissa Imatralta oli varmasti tärkeä syy siihen, että Sulo ja minä olemme nyt parhaita ystävyksiä. En joutunut asumaan kerrostaloyksiöön johonkin Imatran slummiin ja katkeroitumaan siellä yksinäni. Sain asua ihanassa paikassa järven rannalla. Sain aikaa miettiä, kuka olen ja mitä haluan. Siihen sain varmastikin apua myös keskusteluista Soilen kanssa. Opin uusia puolia itsestäni, kuten sen, etten olekaan niin introvertti, kuin olin aina luullut. Sain ystäviä, joista jotkut ovat elämässäni yhä. Heidän ansiostaan sain myös elämänhaluni takaisin. Tunsin, että minusta todella tykättiin ja seurassani viihdyttiin – se oli minulle uusi tunne ja helpotti itseinhoani. Opin omien rajojeni vetämisestä ja niissä pysymisestä. Opin tulemaan paremmin toimeen erilaisten ihmisten kanssa ja nauttimaan sosiaalisista tilanteista myös vähemmän tuttujen kanssa. Opin kuuntelemaan paremmin. Opin paremmin katsomaan peiliin ja näkemään omat tekoni realistisemmin. Hampaidenpesun ansiosta opin, miten konflikteja voi ratkoa paremmin ja katsoa tarkemmin asioita toisen ihmisen kantilta. Sain sekä Danielilta että Soilelta hyviä kysymyksiä, joita minun oli tarpeen miettiä. Sain myös osallistua hyvin kiinnostavaan tosielämäkokeeseen siitä, millaista on elämä kommuunissa. Sain jonkinlaisen käsityksen siitä, millainen hyvä kommuuni voisi olla. Ajatus yhteisöasumisestakaan ei tunnu enää ollenkaan järjettömältä, vaan päinvastoin kauniilta asialta.

Valitettavasti kuitenkin vanhat traumani hylätyksi tulemisesta, kelpaamattomuudesta ja häpeästä vahvistuivat asumiseni viimeisinä aikoina. Koin Majiksella liian paljon asioita, joiden muisteleminen yhä nostaa pintaan ahdistusta. Vasta muutaman viikon kuluttua Majikselta lopullisesti lähdettyäni aloin tajuta, miten tuollaisessa melko suljetussa yhteisössä eläminen oli muokannut ajatusmaailmaani. Siellä vallitsivat omat sääntönsä ja tapansa, jotka alkoivat vaikuttaa aivan älyttömiltä sen jälkeen, kun niiden vaikutuspiiristä oli poistunut. Meidän itsemääräämisoikeuttamme, sananvapauttamme, ihmissuhteitamme ja vapauttamme liikkua rajoitettiin ja niihin puututtiin. Meidät opetettiin kantelemaan toisistamme. Epämääräinen pelon ilmapiiri kulki Danielin ja Soilen mukana ja hauska tunnelma katosi aina heidän saapuessaan paikalle.

Olin henkisesti aivan totaalisen paskana Majikseen mennessäni ja halusinkin kai epätoivoisesti Majiksen olevan minulle turvallinen piilopaikka tosielämältä, jossa saisin aikalisän ja apua ennen kuin joudun tekemään loppuelämääni mullistavia päätöksiä. En pystynyt ollenkaan käsittämään sitä, miten olin voinut onnistua sössimään kaiken sen, mitä rakastin ja mitä olin saavuttanut. Olin menettänyt Suloni, kotini, harrastukseni ja työni, eikä minulla ollut yhtään mitään, mistä alkaa kasata uutta elämää. Olin kokonaan kadottanut perusturvallisuudentunteeni. Minulla ei siis ollut enää mitään menetettävää - yhtä hyvin saatoin sitten mennä vaikka yhteisöön asumaan. Yhteisöön, joka vaikutti vieläpä ihanalta paikalta ja tarjosi terapiaa. Niinpä en lähtenytkään maailmalle elämään häshtäk vänlaiffia, vaan ajoin Saloon. Se tuntui huomattavasti fiksummalta suunnalta.

Ihan aluksi olin aika shokissa, mutta sitten kaikki alkoi näyttää ruusunpunaiselta. Ruusunpunaan sekoittui kuitenkin verenpunaista, kun ensimmäiset yhteisödraamat alkoivat velloa ympärilläni. On ihan selvää, että ihmiset ovat erilaisia ja jotkut koetaan toisia hankalammiksi. Selvää on sekin, että kaikenlaista yhteentörmäystä tapahtuu, kun pannaan ongelmaisia tyyppejä asumaan yhdessä. Minä en vaan tykännyt siitä tavasta, miten niitä hankaliksi koettuja kohdeltiin.

Isommissa draamoissa hampaidenpesut olivat kamalia, kun höykytys kohdistui toipujan persoonaan, eikä tekemisiin tai tekemättä jättämisiin. Noissa tilanteissa Danielin verbaalinen ylivoima sai pahaa jälkeä aikaan. Kun vastakkain on koko yhteisön edessä koko elämänsä ammatikseen puhunut mies ja (joskus nuorikin, keskeneräinen) ihminen, jolla on joku kriisi tai trauma syynä paikalla olemiseen, niin asetelma on mielestäni julma. 

Soilea kavahdin ensimmäisen kerran erään dialogin aikana, jolloin hän alkoi huutaa minulle ja eräälle toiselle ihmiselle sen takia, että meillä oli erilainen mielipide sen keskustelun teemaan liittyen. Oli aika järkyttävää kokea, miten ihminen, jonka pitäisi olla minun luotettava terapeuttini, menetti täysin malttinsa siksi, että aihe meni hänellä tunteisiin.

Sittemmin, kun itse olin hampaidenpesuissa, minun pääni oli aina aivan pyörällä niiden jälkeen. Keskustelun aluksi minulla oli oma näkemykseni, mutta sen päättyessä totesin olleeni väärässä. Se, miten niiden keskustelujen aikana asiat kääntyivät päälaelleen ja aloin epäillä omaa älykkyyttäni, ymmärrystäni ja tolkkuani, oli pelottavaa. 

Eräs vääränlainen tyyppi oli asunut talossa jo jonkin aikaa ja mitä ilmeisimmin oli ollut hampaidenpesuissa lukuisia kertoja. Kun minä hätäännyin siitä, miten isäntäpari höykytti häntä ryhmissä, jouduin ensimmäisen kerran tilanteeseen, jossa minun oli pakko ryhtyä puolustamaan toista. Tuo tyyppi ei kyllä minun surkeita apujani olisi tarvinnut. Koska minä koin sen kaiken hänen nöyryyttämisenään, en kestänyt olla läsnä. Kun kysyin, saanko poistua kokouksesta, se kiellettiin.

Sen enempää tästä tapauksesta kertomatta totean vain, että menin ihan hämmennyksiin siitä, mitä uskoa ja keneen luottaa. Muistan hautautuneeni pariksi päiväksi omaan huoneeseeni, koska pelkäsin tulleeni hirviömäisen narsistin valtakuntaan. Mutta koska olin sitoutunut siihen, että epäluottamus isäntäparia kohtaan on selvitettävä, pyysin saada jutella kolmisin Danielin ja Soilen kanssa. Minulle vakuutettiin lempeästi, ettei kukaan ole narsisti ja että vääränlaisella on ongelmallinen historia auktoriteettien kanssa ja että minä toimin juuri oikein, kun puhun näistä peloistani. Minua kannustettiin ottamaan aina puheeksi kokemani epäkohdat ja rohkeasti avautumaan hampaidenpesuissa. Niin aloinkin tehdä.

Vähän sen jälkeen, kun tämä ensimmäinen vääränlainen oli saatu savustettua pois, isäntäpari alkoi kuumottaa seuraavaa. Mietin, tarvitsevatko he elääkseen draamaa, vai mikä ihme on syynä sellaiseen toimintaan. Jälleen minä olin siinä tilanteessa, etten kestänyt katsella sitä touhua ja jälleen minun piti käsitellä epäluottamustani keskusteluissa. Soile jopa antoi terapiassa minulle suoraan vuorosanoja, joita minun olisi pitänyt hänelle sanoa silloin, kun tuo toinen vääränlainen alkoi minulle avautua omista vaikeuksistaan isäntäväen kanssa. Kun jatkoin hänen kanssaan kaveeraamista, sain itse hampaidenpesussa noottia hänen lietsomisestaan. Koko muu porukka näytti kääntyvän yhtä vastaan ja niin minä juttelin hänen kanssaan vain salaa kahden kesken. Rikoin siis tietoisesti yhteisösopimusta, jossa olin sitoutunut siihen, etten käsittelisi tyytymättömyyksiä vain keskenäni toisen toipujan kanssa.

Hampaidenpesuissa katsoin vaiti hänen kärsimystään. Olin ihminen, joka en halunnut olla. Minun oli pakko pysyä väleissä isäntäväen kanssa ja elää talon säännöillä, jotta olisin saanut pysyä talossa. Eihän minulla ollut paikkaa, minne mennä, eikä uskoa siihen, että selviytyisin yksin oman pääni kanssa jossain slummikerrostalossa. Se on mielestäni kuitenkin aika paska veruke sille, että käänsin halpamaisesti selkäni yhdelle vertaiselleni, mutta se kuitenkin on se syy, miksi toimin niinkuin toimin. Toimin omaa oikeudentajuani vastaan vain pelastaakseni oman nahkani. Häpeän sitä, että alistuin tällaiseen.


Tämäkin tapaus nakersi luottamustani Soileen, mutta kävin silti terapiassa, koska se oli edellytys talossa asumiselle. En kokenut saavani siitä juurikaan apua, mutta se ei varmaankaan ole outoa silloin, kun terapeutin ja asiakkaan kemiat eivät kohtaa. Kyseenalaistin terapiakuvion heti alkuunsa, mutta Daniel vakuutti minulle, että Majiksen tapa on ulkomaailman tapaa parempi. Ihmiset yleensäkin kuulemma toivoisivat henkilökohtaisempaa suhdetta terapeuttiinsa. Pariskunta kannusti minua luottamaan heidän tapaansa. Minä kyllä yhä ihmettelen, kuka haluaa ottaa aurinkoa tai käydä lenkillä terapeuttinsa kanssa.

Kun tuo toinenkin vääränlainen oli käsketty tiehensä, alkoi pidempi rauhallinen kausi. Draamaa aiheutui enimmäkseen uusien tulijoiden suhteen, mutta heihin minulla ei ollut sellaista tunnesidettä kuin näihin kahteen edellämainittuun tapaukseen. Eivät ne muutkaan tapaukset silti helppoja olleet. En varmaankaan koskaan tule saamaan mielestäni sitäkään muistoa, kun näin, miten yksi pois määrätty kokelas raahasi isoa matkalaukkuaan tielle päin, vaikkei hänellä ollut paikkaa, minne mennä. Vein hänet sitten autolla bussipysäkille ja jouduin jättämään hänet sinne itkuisin silmin. Vieläkin vatsaa kouristaa. Mitä hänellekin mahtoi sen jälkeen tapahtua ja miksi hänet ajettiin pois?

Ystävyyteni muiden asukkaiden kanssa syveni ja keksimme yhdessä kivaa tekemistä. Me samoilimme lähimetsissä, kiipeilimme kallioilla ja joimme retkillämme termarista teetä tai kaakaota. Teimme kasvomaalauksia, lakkasimme varpaankynsiä ja pidimme levyraateja. Keksimme toisillemme kursseja: minä sain oman personal trainerin ja opin itsepuolustustaitojakin. Itse leikin taideterapeuttitätiä toisille. Kisasimme keppihevosradalla ja tutkimme veneellä merirosvoreittejä. Juhlimme synttäreitä ja vappua. Joskus kävimme leffassa ja pelasimme lautapelejä. Retkillämme kaivoimme autoa ylös lumihangesta useampaan otteeseen. Katselimme yhdessä elokuvia, jääkiekkoa ja euroviisut. Me halasimme toisiamme, kannustimme ja kehuimme, juttelimme vakavia ja nauroimme paljon. Huumorimme oli lapsellista ja rietasta. Saunoimme ja uimme, paistoimme makkaraa talvisin takassa ja kesäisin laiturilla grillissä. Kun talon säännöllisesti vuokrasivat meditoijat, me raahasimme telkkarin, jääkaapin ja mikron yhteen majoitushuoneeseen ja linnoittauduimme sinne keskenämme koko viikoksi. Kävimme yhdessä Ruotsin-risteilylläkin. Miten minä rakastinkaan sitä porukkaa! Minulla oli ihanaa heidän kanssaan ja heidän ystävyytensä korjasi minussa niitä haavoja, joiden takia siihen taloon olin hakeutunut.

Nuo mainitsemani meditoijat olivat minulle vähän kaksipiippuinen juttu. Toisaalta en sietänyt heitä, koska meiltäkin vaadittiin hiljaisuutta heidän retriittiensä ajan. Yleisissä tiloissa ei saanut puhua, juosta tai nauraa. He kävelivät kuin zombit, korostetun hitaasti. Heidän katsomisensa masensi minua ja heidän valmistamansa vegaaninen ruoka oli suoraan sanottuna pahaa ja pierettävää. Mutta toisaalta heidän saapuessaan me toipujat vapauduimme työstä, sillä he hoitivat kaikki meidän tehtävämme työmeditaation nimissä! Ja minusta oli ihanaa ahtautua omalla porukalla siihen yhteen pieneen huoneeseen hengailemaan. Retriittien aikana meillä oli myös halutessamme kätevä mahdollisuus lomailla poissa Majikselta.

Minun oli ylipäänsä vaikeaa jaksaa sitä, miten väki vaihtui yhtenään ja jatkuvasti piti olla avoin uusille ihmisille. Niinpä olikin sitten helpompi lakata luomasta uusia ystävyyssuhteita asukaskokelaiden kanssa ja olla heille vain ystävällinen niinkuin vierailijoille. Keskityin vain siihen omaan ydinporukkaani, joka oli talossa jo silloin, kun minä sinne tulin ja jonka seurassa tunsin olevani hyväksytty ja tykätty. Mutta sitähän minä kai silloin eniten tarvitsinkin. Olin todella harvoin itsekseni, sillä kavereiden kanssa oli niin paljon hauskempaa. Oman tulevaisuuteni rakentamisen sijaan minä suorastaan upposin niihin ihmisiin.

Kesä Salossa oli minulle erittäin onnellinen siitä huolimatta, että silloin työtä ja vierailijoita oli liikaa. Onnelliseksi sen teki kavereiden lisäksi tietenkin vuodenaika itsessään, mutta myös se, että isäntäväki taisi ottaa kesän loman kannalta, eivätkä he kiinnittäneet niin paljon huomiota meidän touhuihimme. Soile unohti pitää terapiaa ja Daniel perui keskusteluryhmiä. Tulin tuolloin tosi hyvin toimeen Danielin kanssa, ja aloin jopa hetkittäin tykätä hänestä - tai ainakin suhtautua häneen lempeämmin. Danielia näki ryhmien lisäksi myös pihalla käskyttämässä meitä kantamaan kiviä eestaas puutarhassa, mikä toi häntä valtaistumeltaan lähemmäs yhteisöä. Opin pääsemään vähän jyvälle Danielin huumorista ja lakkasin pelkäämästä häntä tarpeettomasti. Soilen seurassa minulla oli yhä vaivaantunut olo, mutta eipä hänen kanssaan tarvinnut juurikaan olla tekemisissä. Ei ollut draamoja. Tuntui kesäleiriltä.


Hampaidenpesun lisäksi toinen vakituinen ryhmä oli nimeltään sydänryhmä, jossa jokainen vuorotellen kertoi omia kuulumisiaan tai ajatuksiaan ja muut kuuntelivat. Toisten puheenvuoroja ei saanut kommentoida. Voitteko kuvitella minua sellaisessa? Eihän minulla ole mitään suodatinta ja olen liian avoin. En koskaan oppinut sitä, miten paljon kannattaa puhua ja millaisia asioita. Pelaajat osasivat käyttää puheenvuoronsa "kevät tulee, se on mukavaa" -tyyppisillä tyhjänpäiväisyyksillä. Minä sen sijaan revin auki sydäntäni kuin vähämielinen. Ja kun kerroin liian henkilökohtaisia mietteitäni, tunsin olevani alasti ja haavoittuva. Se, ettei omille puheille saanut mitään vastakaikua, oli minusta karmeaa.

Kolmatta ryhmää nimitettiin dialogiksi, ja se oli minulle todella vaikea. Pointtina oli kai opettaa "validia argumentointia". Aluksi valittiin teema ja sitten siitä keskusteltiin. Teemat olivat tosi abstrakteja ja keskustelu liikkui sellaisella filosofisella tasolla, johon en itse pysty. Minä kykenen jollain lailla keskustelemaan omista kokemuksistani ja tunteistani, mutta en sellaisista teoreettisista aiheista, joista siellä aina puhuttiin. Minun suuni pulpauttelee asioita jo ennenkuin aivoni ovat saaneet niitä järjestykseen. Minut ymmärrettiin helposti väärin, kun en osannut muotoilla sanottavaani kunnolla. Tämä kaikki sai minut helposti tuntemaan itseni tyhmäksi ja ajatukseni häpeällisiksi. 

Erityisen vastenmielistä minulle oli se, että lopuksi jokaisen oli arvioitava omaa suoritustaan. Persiilleenhän se meni minulta aina. Tosin silloin kesällä, kun minulla oli helpompaa olla ja tulin kauniisti toimeen Danielin kanssa, tuokin ryhmä oli minulle siedettävämpi. En jännittänyt enää niin pahasti suuni avaamista, koska tunsin olevani turvassa tutussa porukassa. Keskustelujen aiheetkin olivat välillä lähempänä konkretiaa kuin filosofiaa. Istuimme usein laiturilla tai terassilla, josta sai katsella järveä ja luontoa. Se oli minulle helpompaa kuin talvinen hämärä takkahuone. 

Että minä vihasin Majiksen pimeitä huoneita! Valoa minä tarvitsin, en kynttilänhämyä.

Minullahan oli se suuri haave, että pääsisin elämään talven Espanjassa pakettiautossa. Kun sinä kesänä sain huikean nelinumeroisen summan veronpalautuksia, ymmärsin, että nyt on ehkä viimeinen kerta ikinä, kun minulla olisi mahdollisuus se tehdä. Päätin lähteä syksyllä Helmutin kanssa maailmalle opettelemaan yksin selviytymistä ja miettimään, mitä elämältäni haluan. Se oli sopiva hetki senkin takia, että useampi minulle rakas toipuja lähti Majiksesta ulkomaailmaan. Sovin Soilen kanssa, että jatkan matkaani niin pitkälle kuin uskallan ja käännyn sitten takaisin ja palaan Majikselle - tarkoittipa se sitten viikon tai puolen vuoden reissua. Minua vähän meinasi hirvittää lähteä matkaan, koska en ollut koko vuoden aikana ollut päivääkään yksin.

Siellä matkallani yksinäni Espanjan karuilla rannoilla ymmärsin haluavani ikioman kodin, jonne palata. Halusin oman pienen mummonmökin. Halusin myös elää ilman velvollisuuksia ketään kohtaan, olla oman itseni herra ja pystyä reissaamaan. Tämän kirkastumisesta kiitän kyllä sydämestäni Soilea, joka kehotti minua piirtämään tulevaisuuteni sen sijaan, että yrittäisin ajatella sitä järjellä ja punnita eri vaihtoehtojen plussia ja miinuksia. Kun piirsin, kuva tuli sielustani, jos minulla nyt sellaista onkaan. Vaikka olisin hyvin pärjäillyt tien päällä kevääseen saakka, päätin ajaa jouluksi Suomeen ja sitten palata Saloon ja alkaa etsiä sitä mummonmökkiäni.

Reissun päällä ollessani sain Soilelta yllättäen viestin, jossa hän kysyi, olenko suunnittelemassa tulevani vielä takaisin Majikseen ja kehotti minua miettimään, miksi. "Mieti tarkkaan, voimmeko ja voinko sinua auttaa?" Tuo viesti sai minut aika pakokauhuiseksi - ehkä syystä, ehkä tarpeettomasti. Olimme mielestäni aivan selvästi sopineet ennen lähtöäni kaikesta ja yhtäkkiä aivan puskista tuli tällainen. Kyllä minä olin tuon saman kysymyksen kuullut ennenkin, mutten vielä koskaan itselleni osoitettuna, vaan niille vääränlaisille. Olinko minä nyt yhtäkkiä vääränlainen ja jos olin, niin mikä ihme siihen olisi voinut olla syynä? 

Päätin vakaasti, että tulisin pysymään erossa kaikesta draamasta ihmisten välillä ja puhuisin Soilelle rehellisesti kaikesta siitä, mikä minua oli hiertänyt aiemmin. En alkaisi ystävystyä nykyisten asukkaiden kanssa, vaan keskittyisin miettimään omaa toimeentuloani ja etsimään itselleni kotia. Ei siis enää hauskanpitoa, vaan oikeasti oman elämäni hallintaan ottamista. 

Kun uutena vuonna palasin Majikselle, siellä oli uusia asukkaita muutaman vanhan tutun lisäksi ja kummallinen kireä tunnelma. Älytöntä kyllä, jouduin heti draaman keskipisteeseen, kun aamupalakokkina ollessani eräs asukkaista tuli keittiöön ja kysyi, voinko pitää salaisuuden viidentoista minuutin ajan. Hämmästyneenä lupasin. Hän kertoi olevansa poistumassa talosta ja minä saisin vasta vartin päästä alkaa kertoa muille, ettei hän olisi tulossa takaisin. 

Taas yksi vääränlainen siis. En tiennyt juuri mitään tästä ihmisestä enkä siitä, mitä kaikkea poissaollessani oli tapahtunut, mutta niin vain istuttiin taas yhteisökokouksessa, jossa isäntäpari selitteli tuotakin traagista lähtöä itselleen parhain päin. 

Kerroin Soilelle rehellisesti kaikesta siitä, mikä minussa oli aiheuttanut epäluottamusta häntä kohtaan. Arvelin, että hyvin menee, kun pelaan heidän säännöillään, enkä puhu yhtään mitään selän takana, vaan aina kasvotusten ja selvitän aiemmat harmini. Ikävä kyllä jouduin pian toteamaan tehneeni pahan virheen. Puhumalla omista tunnoistani ja mielipiteistäni tulin samalla tyhmyyksissäni heittäneeksi koko oman rakkaan ydinporukkani suden suuhun ja meidät kutsuttiin kaikki yhteisöpalaveriin ilman mitään käsitystä palaverin aiheesta. Sattumoisin paikalla oli vierailulla niitä entisiä asukkaita, jotka myös tuohon porukkaan kuuluivat ja niin hekin joutuivat tähän välienselvittelyyn. 

Ilmeisesti osa tuohon palaveriin joutuneista tajusi, etten tehnyt sitä mitenkään tarkoituksella tai ilkeyttäni, ja olen jopa saanut jälkeenpäin kiitoksen siitä, että puhuin Soilelle sen minkä puhuin. Mutta ainakin yksi ihminen näki minut petturina ja on kantanut siitä kaunaa vuosia. Hänen sanojensa mukaan minä "heitin kaikki kaverini bussin alle vasikoimalla asiasta X pelastaakseni oman nahkani". En ymmärrä, miksi edes olisin sellaisen kieroilun tahallani suunnitellut - sehän vain teki kaikesta kaikille kauheaa eikä todellakaan ollut eduksi minullekaan. Mutta tämä entinen ystäväni onkin yksi pelaajista ja hänen aivonsa ovat selkeästi erilailla rakentuneet kuin minun. Tulen muuten kirjoittamaan omista aivoistani vielä monta postausta, sillä olen saanut viime aikoina tutustua niihin erityisen hyvin.

Tuon tapauksen jälkeen en halunnut enää edes yrittää oppia luottamaan Soileen.



Myös ryhmät kävivät minulle hirvittävän vaikeiksi. Dialogihan oli aina ollut minulle erityisen paha, mutta nyt se muuttui ihan helvetilliseksi. Kun ympärilläni oli enimmäkseen vieraita ihmisiä ja suhteeni Soileen ja sitä myötä myös Danieliin oli kriisissä, aloin tuntea kauhua ääneen puhumisesta. Aloin saada ryhmien takia todella pahoja paniikkikohtauksia. Jouduin lääkitsemään itseni Opamoxilla ennen kaikkia ryhmiä, enkä silti meinannut kestää olla niissä. Jostain syystä, jota en pysty ymmärtämään, minun vaikeuteni dialogien suhteen otettiin käsittelyyn kerta toisensa jälkeen. Kaikki kävi koko ajan vaan pahemmaksi ja epätoivoisemmaksi. 

Viimeisen kuukauteni aikana Daniel murskasi minut sanallisesti palasiksi koko yhteisön edessä moneen kertaan. Itkin, vapisin, hikoilin, änkytin ja häpesin kaikkien edessä jo niin paljon, että halusin kuolla. Mielestäni Daniel vääristeli sanojani. Kaikkea, mitä sanoin näytettiin käytettävän minua vastaan. Yksi Danielin lause oli viimeinen niitti: "Sinä et olekaan enää täällä oppimassa, vaan sinä yrität opettaa MEITÄ!" Tuota tuttua, minun korviini täysin absurdia syytöstä hän oli käyttänyt silloinkin, kun niitä vääränlaisten hampaita oli aiemmin pesty. Ensin he rohkaisivat meitä avautumaan hampaidenpesussa, ja kun se alkoi sujua, kaikki kääntyikin päälaelleen. Jos yritin vastata kysymyksiin kertomalla oman mielipiteeni, se vastaanotettiin neuvomisena.

Tuo aika on muistoissani todella epäselvä. Kun pelko otti minusta vallan, en enää pystynyt ajattelemaan selkeästi. Pääni oli ihan sekaisin. En tiennut enää, mikä oli totta ja mikä kuvitelmaa, tai mitä asioita osasin tulkita realistisesti ja mikä minulla meni överiksi. Sen verran olin ymmärtävinäni, että minä olin todellakin nyt vääränlainen ja minut tultaisiin vielä heittämään pellolle, ellen ehtisi sitä ennen löytää itselleni kotia. Aloin valmistella lähtöä.

Sulo lupasi, että jos joudun lähtemään talosta kiireellä, saan majoittua hänen vierashuoneeseensa. Voi suloinen Sulo! Yksi kaverini myös riensi apuun ja kävi Salossa pakettiautolla hakemassa ison osan omaisuudestani Imatralle. Minulla oli nimittäin mukanani melkoinen määrä omia huonekaluja ja muuta roinaa, eivätkä ne kaikki olisi mahtuneet Helmutiin äkkilähdön koittaessa. 

Erään erityisen tuskallisen ryhmän jälkeen tein päätökseni. Kerroin sinä iltana kahdelle ihmiselle, että aion poistua seuraavana aamuna ja selitin syyt. Tiesin, millaiseen hämmennykseen yllätyslähtöni jättäisi koko yhteisön, enkä halunnut tehdä heille niin rumasti. Aamulla kerroin myös yhteisökoordinaattorille ja Soilelle, sanoin heipat muille asukkaille ja sitten starttasin Helmutin. Laitoin talon WhatsApp-ryhmään viestin, jossa kiitin kaikkia ja sanoin, ettei minulla ole mitään hampaankolossa, vaikka lähdenkin niin yllättäen. Tunsin valtavaa helpotusta ajaessani moottoritietä itään päin, vaikka olin myös täynnä syyllisyyttä ja häpeää. Paitsi, että olin osoittautunut totaalisen kelvottomaksi yhteisöasujaksi ja tehnyt viimeisestä kuukaudesta kaikille tosi raskaan, olin myös jälleen kerran tietoisesti rikkonut yhteisösopimuksen. Siinä olin sitoutunut aloittamaan ja lopettamaan asumisaikani "tarmotuolissa". 

Tarmotuoli on yhteisökokous, jossa tulijaa/lähtijää haastatellaan hänen majisaikansa vaiheista ja tavoitteistaan. Niille, joilla kaikki oli mennyt hyvin ja jotka pääsivät poistumaan hyvillä fiiliksillä, lopputarmarit olivat ihan kivoja. Niille, joilla oli ollut vaikeaa... no, voitte varmaan kuvitella. Eihän minulla olisi ollut mitään mahdollisuutta selviytyä sellaisesta prässistä siinä tilassa. 

En ymmärrä, miksi kaikki oli niin toisin palatessani Espanjasta ja miksi minua höykytettiin niin julmasti. Syksyllähän kaikki oli ollut hyvin. Tulin Danielin kanssa mainiosti toimeen koko kesän ja sain häneltä ihan sydämellisiä viestejä vielä reissuni aikana. Mitä ihmettä sitten tapahtui? Siihen haluaisin saada joskus selvyyden.

Majikselta lähtöäni seuraavana kesänä helmustellessani ajelin myös Salon ohi. Halusin käväistä talossa moikkaamassa niitä paria ihmistä, jotka siellä yhä asuivat, ja jotka olivat ja ovat yhä ystäviäni. Koska yleinen käsitys oli se, että tarmotuolin väliin jättäneet eivät olisi enää tervetulleita taloon edes kylään, laitoin Danielille viestin ja kysyin asiasta. Daniel antoi luvan ja kiisti huhun paikkansapitävyyden, mutta silti väitti viesteissään, että kysymällä huhusta minä kiristän häntä. En vieläkään pysty ymmärtämään, miten joku voi tulkita kiristykseksi sen, että kysyn, saanko tulla piipahtamaan, vaikka olen kuullut, etten saisi tulla. Majatalon nykyisiin sääntöihinkin vieläpä näyttää sisältyvän kohta "tarkista huhut".

Jouduin myös lukemaan Danielin viestistä, miten Majiksella on eletty "hyvin ja helpottuneesti" ilman minua. Hän sanoi kuulleensa minun varoittaneen ihmisiä Majiksesta somessa, vaikkei minulle pitänyt jäädä mitään hampaankoloon. 

No, ajatuksethan ovat muuttuvaisia, kun aikaa kuluu. Kuukaudet kuplan ulkopuolla olivat nostaneet esiin yhtä ja toista mätää hampaitteni välistä. Voi miten minä suutuinkaan Danielin sanoista. Menin aivan pois tolaltani. Ennen kuin räppäsin Danielille eston, viestitin hänelle hyvin lyhyesti mielipiteeni terapiasta ja johtamisesta. Kerroin myös, että kyseinen "varoitukseni" oli yksityisellä Instagram-tililläni yksi ainoa virke, jossa totesin vain suosittelevani Majista lomailuun, mutten uskaltaisi suositella asumiseen. Kirjoitin hänelle, että mitä tahansa yritystoimintaa saa arvostella netissä, enkä minä aio suutani sulkea. 

Huvittavaa uhoa. Danielhan sai minut sulkemaan suuni neljäksi vuodeksi!

(Jatkuu täällä, koska nämä avautumiseni vähän eskaloituivat.)

° ° °

Jos luit tämän postauksen, toivon sinun lukevan myös kaikki muut Ystävyyden Majataloon liittyvät kirjoitukseni.

° ° °

4 kommenttia:

Katja kirjoitti...

Anna palaa vain nyt kun tekee mieli kirjoittaa. Se saa ajatukset selkiintymään ja järjestykseen.

Minulle tuli tästä kirjoituksesta mieleen erilaiset työyhteisöt ja johtaminen. Jos jälkimmäinen ei toimi, ei työyhteisö voi hyvin. Ja miten asiat voivat muuttua kun on poissa.

Surullista, että paikan missä pitäisi saada voimaa ja apua elämänsä selvittämiseen, ei pysty sitä tarjoamaan.

Susanna kirjoitti...

Johtaminen on kaiken a ja o, kaikissa yhteisöissä. Yksi tuttu kertoi kokemuksestaan sellaisessa yhteisössä, jonka perustaja ja "johtaja" teki itse kaikkia samoja töitä kuin ne muutkin. Kitki pelloilla siinä missä muukin porukka. Ja minusta siinä on hyvä lähtökohta - ettei ylennä itseään.

Majiksenkin kannattaisi olla vain yhteisö, ilman toipumismarkkinointia. Mutta silloinhan se olisi vain yritystoimintaa, eikä sillä olisi mahdollisuutta rahankeräyksiin.

Eila kirjoitti...

Kirjoittamalla saa paljon asioita päässään järjestykseen ja tekee joistakin jutuista vähemmän kipeitä; jotkin saa käsiteltyä kokonaan pois. Kirjoittaminen on hyvää terapiaa!
Itselläni on kokemusta barrikadeille noususta jonkun muun puolesta. Usein siinä on tullut vain takkiin. Pahimmillaan kaltoin kohdeltu on itse alkanutkin olla julkisesti sitä mieltä, ettei häntä itseasiassa ole kohdeltu huonosti, eikä häntä kukaan ole piinannut. Kiva sitten minulle, joka olen jopa pyyntöjen vuoksi ottanut asioita esille.

Susanna kirjoitti...

Voi Eila. Onpa kurjaa, että noin on käynyt sun barrikadeillasi!

Multa oli jäänyt tämä sun viestisi ajallaan huomaamatta.