keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Väliaikakuulumisia


Nimenomaan väliaikaa tunnen eläväni juuri nyt. Tiistaina on lähtö kohti aurinkoa, ja se on se, mikä minulla on nyt tiukasti mielessä. Tämä yhtäkkinen luminen aika sitä ennen on vain tilapäinen häiriö, joka pitää käyttää a) työlistan lyhentämiseen, b) matkalaukun pakkaamiseen ja c) postilla työskentelyyn.

Työlistallani on liikaa kaikkea, ja yritän selvitä niistä tärkeimmistä, eli graafisista hommista, joista saan laskuttaa asiakasta. Omaan rättibisnekseen liittyvät asiat jäävät nyt auttamatta muiden hommien jalkoihin ja vaikka varastosta ovat jotkut riepumallit loppuneet, niin uusia ei ole tulossa. Toivon, että Sulo myy poissaollessani loputkin olemassaolevat rievut. Kangasmyynnin laitan nyt tauolle, koska en halua rasittaa Suloa kankaiden mittailemisella ja pakettien postittamisella ja koska en enää kerkiä painaa Sussu-tunikoiden printtikankaita. Jouluksi on tulossa uutuusjuttuja rättirintamalla, mutta ne paljastuvat vasta, kun palaan kotiin.


Minulla on ollut vähän sellainen olo, että onkos vähän tyhmää lähteä lomalle, kun on niin kaunis syksy ja kaikki on hyvin ja mielikin pysynyt valoisana. Mutta hah! Luonto teki minulle palveluksen mättämällä märkää lunta maahan kymmenisen senttiä! Nyt minusta tuntuu ihan todella hyvältä ajatukselta kadota täältä! Olen ihan täpinöissäni! Jännittää myös, sillä niin moni asia on mennyt jo vähän pieleen tähän reissuun liittyen. Piirrän ristin hotellihuoneeni seinään, jos minulla todella on paikka niille lennoille, joille lippuni viimeisimmän tiedon mukaan ovat ja jos minua todellakin odottaa pieni huoneisto keittiöineen Fuerteventuralla.


Kolme ja puoli viikkoa postissa on takana, ja se on ollut varsin valaisevaa aikaa. Olen taas muistanut, miksi aikoinani totesin, että en halua työkavereita ja miksi yksinyrittäminen oli minulle helpotus. Minun ei ole lainkaan helppoa keskittyä ja olla oma itseni, jos ympärillä on tarkkailijoita tai hälinää. Varsinkin naisten seurassa olen todella vaivaantunut, enkä oikein tiedä, mistä se johtuu. Olen huomannut, että virheiden tekeminen on minulle ihan hirveän häpeän aihe ja sisäänrakennetun kelvottomuuteni takia muutun helposti ahdistuneeksi ja avuttomaksi virheitä tehtyäni. Se, että minun virheeni vaikeuttaa jonkun toisen työtä, on minulle sietämätön taakka. Olen kuitenkin huomannut, että muutkin tekevät virheitä ja jos joku on huonolla tuulella, se ei johdu välttämättä siitä, että hän vihaisi minua! Olen välillä joutunut pakottamaan itseni hymyilemään reippaasti ja huomannut, että se ihan oikeasti toimii: tekoreippaus jalostuu oikeasti hyväksi fiilikseksi.

Neljän tunnin työpäivät aikaisin aamulla tuntuvat yhä varsin kelvolliselta vaihtoehdolta ja hyvin pieneltä uhraukselta. En kuitenkaan usko, että jaksaisin tehdä postin lajittelua kokopäivätoimisesti. Enkä tiedä, huolitaanko minua töihin enää sen jälkeen, kun joudun nyt omasta pyynnöstäni olemaan poissa kokonaisen kuukauden, vaikka töitä olisi tarjolla.




tiistai 11. lokakuuta 2016

Tärkeintä ei ole perillepääsy


Vaan matka. Niin Soja sanoo kansallispukujen valmistamisesta. Minun 39 tuntia kestänyt matkani hamekankaan kutojana on nyt kuitenkin tullut päätökseen ja olen tosi iloinen siitä! Kutominen eli se matka oli itsessäänkin kiva ja minä tykkäsin kutomisesta oikein kovasti, mutta olipa vaan ihanaa saada kangas irti puista.

Viime talvenahan minä stressaannuin ja rasituin työväenopiston harrastuksistani. Venäjänkielen opiskelu ja kansallispuvun paidan väkertäminen olivat kumpikin pelkkää vastoinkäymistä, ylämäkeen raahustamista ja epäonnistumisen tunnetta. Paskoja reissuja kumpikin, minun mielestäni. Kumpikaan matka ei edes tullut päätökseen keväällä, joten päätin vaihtaa reittiä.


Jätin venäjänopiskelut sikseen, enkä ilmoittautunut edes kansallispukukurssille. Sen sijaan Soja ehdottikin, että voisin itse kutoa hamekankaan hänen kangaspuillaan. Se osoittautui ihan mahtavaksi ajatukseksi. Ensinnäkin, jos olisin tilannut kankaan Taito Uusimaalta, olisi Taito Uusimaa tilannut sen Sojalta, joka olisi laittanut tilauksen jonnekin vuosien mittaisen työlistansa jatkoksi. Toiseksi säästin viitisensataa euroa kutomalla itse. Ja kolmanneksi Soja tuumi, että masentavan paitaprojektin jälkeen minun piti saada tehdä jotain, jonka tekeminen palkitsee. Niin ajattelee hyvä opettaja, kiitos Soja!


Ja kutominen palkitsi, vaikka aluksi se jännitti minua. Oli niin paljon osattavaa. Piti osata laskea yhtäaikaa jaloilla neljään ja käsillä mihin sattuu kolmen ja yhdentoista välillä. Piti ottaa koppi lentelevästä sukkulasta ennenkuin se ehti lattialle saakka. Piti seurata mallitilkusta, mikä väri tulee seuraavaksi. Piti muistaa siirtää hassua haravaa ja vääntää hammasratasta oikealle kireydelle. Ja jos loimilanka katkesi, piti osata laittaa siihen jatkoa ja pujotella se paikoilleen. Ja piti puolata villalankaa, puolata puolaamasta päästyäänkin.

Ei homma oikeasti niin vaikeaa sitten ollutkaan, kuin miltä ensi alkuun tuntui. Väriraitojen järjestyksen minä opin lopulta kahden metrin paikkeilla ulkoa, jalkojen liikkeisiin ei tarvinnut enää kolmannella kerralla laskupäätä ja se haravakin alkoi siirtyä ilman, että sitä piti koko ajan vahdata. Rytmi löytyi, tahti kiihtyi. Päätin saada valmista ennen lomareissuani, mutta sainkin valmista nopeammin kuin arvasinkaan.


Kun hamekankaan jokaisen sentin on kutonut ihan omin käsin, voi todella hyvillä mielin sanoa, että se on MINUN hameeni. Siinä on minun polkemisvirheeni (jotka onneksi näkyvät vain nurjalle) ja siinä on minun värivirheeni. Siinä on myös minun onnistumiseni, minun urakkani, minun henkilökohtainen suhteeni jokaiseen raitaan. Minulla on huono suhde lapsenkakan värisiin raitoihin ja melko huono suhde vihreisiin raitoihin, mutta erityisen rakastava suhde punaisiin ja keltaisiin raitoihin sekä kahden sinisen symbioosiin. Hassua, miten eriväriset langat olivat luonteenpiirteineen kuin ihmisiä, joiden kanssa joko tulin toimeen tai en tullut toimeen.

perjantai 7. lokakuuta 2016

Postin tuo, postin tuo, postin tuo Pate jokaisen luo...

Te, jotka seuraatte minua Facebookissa tai Instagramissa, tiedättekin, että sain työpaikan Postista. (Mikä on aika huvittavaa, kun ajattelee, millainen suhde verkkokauppiaana minulla on kyseiseen laitokseen) Olen SOL:n työntekijä, eli minut siis kutsutaan töihin tarvittaessa. Olin superonnellinen, kun puhelu Postilta tuli ja sain kuulla, että kelpaan ainakin viikoksi töihin. Juuri tätä minä nyt tarvitsin: työn, joka ei syö kaikkea aikaani ja josta tulee vähän rahaa. Työn, joka ei vaadi ponnisteluja ja jossa vaan kyselemättä suoritetaan annetut tehtävät. Työn, joka antaa minun hengähtää hetken ja ottaa etäisyyttä siihen stressiin, jonka yrittäminen on päässyt minussa aiheuttamaan.


Olen nyt ollut viitenä aamuna töissä neljän tunnin ajan. Tehtävänäni on lajitella posteja. Se ei ole varsinaisesti vaikeaa, mutta vaatii tarkkaavaisuutta. Olen viihtynyt hyvin ja työaika on juuri sopiva, etten kerkiä tympääntymään. Vaikeinta on ollut oppia menemään nukkumaan tarpeeksi aikaisin, jotta uni riittäisi siihen, että kello soi jo viiden jälkeen.

Aikaisissa aamuissa on kyllä hyvätkin puolensa. Kun olen tehnyt osani Postissa, olen kotona jo lounasaikaan ja minulla on vielä monta tuntia aikaa tehdä omaa varsinaista työtäni ja kotihommia. Olen itse asiassa saanutkin tehokkaammin omia töitäni tehtyä näinä päivinä, joina olen aloittanut aamuni Postissa. Leikkimisellekin on välillä löytynyt aikaa, mutta olen kyllä joutunut karsimaan aika paljon Instagramissa notkumista.



Olen saanut todeta, miten suuri vaikutus on yksittäisellä ihmisellä siihen, miten ympärillä olevat viihtyvät. Minä olen vähän heittopussina, joten olen päässyt tekemään lajittelua eri tyyppien kanssa. Joku kiukuttelee ja valittaa, paiskoo paketteja naama punaisena. Ja sitten joku toinen tulee joka aamu paikalle iloisena ja aurinkoisena, juttelee, nauraa ja vitsailee koko päivän, vaikka on tehnyt sitä tasan samaa hommaa 36 vuotta. Minä niin ihailen sellaista ihmistä! Hän osaa olla tyytyväinen osaansa ja voitte varmasti kuvitella, että juuri sille postinjakajalle on kaikkein mukavinta niitä posteja lajitella. Minä perusnegatiivinen rutisija olen saanut häneltä muistutuksen siitä, miten tärkeää on olla nurisematta turhasta.



Kokemus on ollut kaikin puolin todella silmiä avaava, myös sen suhteen, millainen on matalapalkkaisten alojen palkkaus. Olen aika surullinen siitä, että valtava määrä ihmisiä tekee työtään naurettavan pientä rahallista korvausta vastaan. Kaikki ne, jotka siellä matalapalkka-aloilla pitävät yhteiskuntaa pyörimässä... jakavat postia, siivoavat toimistoja, istuvat kassoilla ja kuljettavat jätteitä...

Ja siitä olen myös surullinen, että työntekijöiden pitäminen on niin hirmuisen kallista työnantajalle. Koska olen itse yrittäjä, tiedän varsin hyvin, miksi palkat ovat pieniä ja miksi otetaan mielummin vuokratyöläisiä, kuin palkataan omia työntekijöitä. Eikö ole ihan hullua, että ensin työntekijöiden palkkaaminen tehdään niin kalliiksi, ettei tekijöille voida maksaa kunnollista palkkaa ja sitten "yhteiskunta" maksaa erotuksen sosiaalitukina.



Tämä elämänsuunnan kriisini on tehnyt minulle hirmuisen hyvää. Kuinka minä kehtaan valittaa, jos onnistun omassa yritystoiminnassa maksamaan itselleni "vain" tonnin kuussa palkkaa!? Voi että olen ollut tampio! Monet ihmiset, jotka tekevät täyttä työpäivää toisen palveluksessa, eivät tienaa mitenkään olennaisesti enemmän. Ja minulla sentään on yksinäisyrittäjänä mieletön vapaus määrittää itse työaikani. Kun paistaa aurinko, voin jättää hommat sikseen ja lähteä ulos. Jos aamulla nukuttaa, saan jäädä sänkyyn. Jos haluan lähteä lomalle marraskuussa, voin tehdä niin välittämättä lain määräämistä lomakausista tai kertyneiden lomapäivien määrästä. Jos olen flunssainen, en joudu miettimään, kehtaanko jäädä kotiin vai raahaudunko töihin. Ja jos annan työn vallata mieleni liian syvältä, minulla on mahdollisuus myös ravistaa itseni siitä irti, tavalla tai toisella. Minullahan on asiat vähän hiton hyvin ja silti olen kehdannut olla tyytymätön nurisija. Minä olen vastuussa elämästäni, valinnoistani ja siitä, päätänkö olla kiitollinen osastani.

Ja juuri nyt minä osaan olla erittäin kiitollinen siitä, että minulla on pieni yritys, joka tuo minulle pientä toimeentuloa ja pieni osa-aikatyö, joka tuo minulle lisää pientä toimeentuloa ja antaa minun olla stressaamatta. Ja siitä, että minulla on myös vapaa-aikaa tehdä asioita, joita rakastan. Voiko tämän parempaa edes toivoa?


PS. Vuoksenniskalla Imatralla, osoitteessa Torikatu 7, on huomenna lauantaina klo 10-14 kirpputori ja minä menen sinne myymään Playmobileitani. Liian halvalla meinaan myydä, mutta kun tämä meidän pieni mökkimme on käynyt liian ahtaaksi kokoelmalleni ja ihmiset eivät tunnu ostavan niitä minulta kohtuullisella hinnalla, niin kokeilen sitten polkuhinnoittelua. Olen tehnyt julmaa karsintaa "tärkeä prinsessa - ei niin tärkeä prinsessa" -periaatteella ja sain aika paljon kavennettua hoviväkeä.

Lopuksi vielä sananen sponsoriltamme:


Yleisön pyynnöstä Sussu-tunikoita saa nyt ihan valmiiksi ommeltunakin. Toistaiseksi kokeillaan niin, että tilauksen tultua minä painan kankaan ja postitan sen Tampereelle taitavan ompelijan käsiin, joka ompelee Sussun valmiiksi ja postittaa asiakkaalle. Tästä saa tehdä tilauksia, klik.




lauantai 1. lokakuuta 2016

Syksyn tullen sieniä kasvaa


Niitä alkoi tupsahdella pihamaalle pieninä sievinä kimppuina. Kuperia, söpöjä, vaaleanruskeita sieniä. Sitten niitä ilmestyi yhä enemmän ja erään sadepäivän jälkeen koko nurmikkomme oli niitä täynnä. Varmaan koivunkantosieniä, me ajattelimme, kun niin tiiviisti koivujen kantojen ja juurien mukaan kasvoivat. Nopeasti ne söpöt pienet sienet muuttuivat rumiksi lerppalierisiksi, tummanruskeiksi örvelöiksi. Vasta siinä vaiheessa älysin guuglata, että mikäs se tuollainen koivunkantosieni oikein on miehiään.


"Koivunkantosieni on kantosieniin kuuluva erinomainen ruokasieni. Sen voi paistaa, keittää, kuivata tai käyttää muhennoksissa." (Wikipedia)

Jahas. Annettiinpa niiden erinomaisten ruokasienien sitten mädäntyä tuohon pihalle.


Tänään minä korjasin ne pois, koska mätänevät sienivuoret eivät ihan hirveästi kaunista maisemaa. Yritin tutkailla, olisivatko ne vielä syötäväksi kelpaavia, mutta parhaimmatkin olivat jo limaantuneet ja näyttivät aika luotaantyöntäviltä. Meinasin alkaa soimata itseäni ihan urakalla, sillä sain kerätä ja lapioida limottuneita sieniä kokonaisen kottikärryllisen! Oman kotiovemme välittömässä läheisyydessä kasvoi siis ihan hirveä määrä ilmaista ruokaa, jonka me heitimme hukkaan! Emme ollenkaan tajunneet, mikä aarre edessämme rehotti!

 Koska olen opettelemassa positiivisemmaksi ja valoisammaksi (mikä muuten on onnistunut ihmeellisen helposti), en kuitenkaan käynyt ruoskimaan itseäni tai kieriskelemään tuhkassa. Toivon, että sienisato on tulevinakin syksyinä runsas, koska silloin minä osaan olla valmiina poimimaan jokaisen koivunkantosienen, joka pistää lakkinsa esiin meidän nurmikollamme.