lauantai 30. heinäkuuta 2016

Maa jalkojen alta


Tulin viime yönä kotiin Savonlinnan Käsityökorttelista. Myynti oli hyvää ja ihmisiä kulki koko päivän tasaisena virtana, mutta minun oli kovin vaikeaa löytää iloisen torimuijan moodia.

Edellisenä päivänä nimittäin luin sähköpostin, jossa kerrottiin Lowcostholidays-firman menneen konkurssiin ja sen myötä minun marraskuisen henkireikäni, eli Fuerteventuran-matkan peruuntuneen. Olin varannut hotellin kyseisen firman kautta verkosta ja lentoliput erikseen toista kautta. Tämä siksi, että köyhänä etsin tietysti halvimman mahdollisen tavan lomailla kolme viikkoa auringossa. Köyhyydestä kärsitään nyt. Hotellivaraus on lakannut olemasta voimassa, mutta rahat menetin kuitenkin. Nyt minulla on siis lentoliput Kanarialle, mutta ei kattoa pään päälle. Joudun ostamaan uuden majoituksen, mikä tarkoittaa sitä, että lopulta halpa reissuni tuleekin vähintään yhtä kalliiksi, kuin että olisin ostanut suoraan jonkun kotimaisen matkatoimiston turvallisen pakettimatkan.


Olen odottanut marraskuuta kuin kuuta nousevaa. Se on ollut minun pelastukseni. Yleensähän ahdistun jo kesän alussa siitä, miten kesä on ihan kohta ohi, ja koko ajan sataa ja on liian kylmä, ja neurooseilen auringon kanssa ja mietin, että talvi on ihan kohta täällä. Tänä kesänä on ollut toisin. Olen osannut ottaa päivän kerrallaan, pyrkinyt nauttimaan aurinkoisista hetkistä ja olemaan kyttäämättä säätiedotuksia. Olen koko ajan tiennyt, että vaikka kesä loppuu, minua odottaa vielä marraskuussa uusi kesä. Vaikka reissu on ollut ihan liian iso meno rahallisesti, olen ollut todella tyytyväinen siitä, että matka tuli varattua ja maksettua jo tammikuussa. Se on ollut mielenterveyden kannalta parasta, mitä olen ehkä koskaan tehnyt.

Ja nyt se vietiin minulta. On kuin olisi viety maa jalkojen alta. Ahdistaa.



En ollenkaan käsitä noiden konkurssiyhtiöiden touhuja. Juuri muutama päivä sitten päivittelin Anttilan toimintaa, kun asiakkaat, jotka ovat ostoksensa maksaneet, eivät saakaan tavaroitaan eivätkä rahojaan. Ja nyt se sama tapahtui minullekin ja vieläpä valitettavan suuren summan kohdalla. Jos firma tietää olevansa menossa hurjaa vauhtia alaspäin (eihän se kenellekään päättävälle taholle yllätyksenä tule), miten ne kehtaavat silti myydä tavaraa niinkuin ennenkin tietäen, että vievät asiakkaidensa rahat ilman vastinetta? En käsitä.


Jos olisin maksanut hotellini Visalla (jota en omista, koska velaksi ostaminen on minulle kauhistus), saisin nyt rahat takaisin. Mutta minä maksoin pankkikortilla heti paikalla, enkä saa pennin pyörylää. Matkavakuutus ei korvaa konkurssitapauksia. Lowcostholidays sanoo, että heihin on turha olla yhteydessä.

Minulla on kolme inhottavaa vaihtoehtoa: 1. Repiä vähistä rahoistani uusi hotellivaraus ja toivoa, että loppukesän korttelit tuottavat ihan superhyvin 2. Antaa Sulon lähteä ylitöihin, jotta saisi minut matkaan 3. Ottaa Fuerteventuralle teltta mukaan ja ryhtyä kolmen viikon ajaksi rantapummiksi.

Mitä tästä opimme? Hanki Visa-kortti. Älä ole köyhä.


lauantai 23. heinäkuuta 2016

Suurensuuri Pietari


Suloa on houkuttanut jo pitkään lähteä Pietariin. Minä en ylipäänsä tykkää kaupunkimatkailusta lainkaan. Pakokaasua, kauppoja, ravintoloita, asfalttia - kaikkea sitä, mistä en välitä lainkaan. Ja nimenomaan Pietari supermiljoonakaupunkina ei ole kiinnostanut minua pätkän vertaa. Mutta kun Sulo täytti 40 vuotta, päätin varata meille matkan ihan vain Sulon vuoksi.

Ostin meille junaliput Vainikkalasta Pietariin, jotta emme joutuisi autoilemaan miljoonakaupungin liikenteen seassa ja varasin melko umpimähkään edullisen hotellin. En tiennyt Pietarista yhtään mitään, joten tämä matka oli todellinen sika säkissä -ostos.


Mutta voi hyvänen aika, millaiseksi se sika osoittautui! Pietari oli sanoin- tai kuvinkuvaamaton kokemus. Kaikki meni siellä niin överiksi, kuin vain voi mennä! Joko kaikki oli aivan liian suurta (talot, korttelit, patsaat, puistot) tai aivan liian pientä (miniatyyrit) tai todellakin aivan liian kultaista (jos sen vaan voi kullata, se kullataan!). Tällainen ihminen kuin minä olen, joka itsekin vetää överiksi kaiken mahdollisen ja rakastaa teatraalisuutta ja ääripäitä, olikin yllätyksekseen aivan taivaissa siinä kaupungissa! Kaikkialla ympärillä näkyi kauneutta, silmänkantamattomiin. Jopa niin paljon kauneutta, että siihen meinasi turtua. Pietari on ainoa kaupunki, jossa olen unohtanut olevani kaupungissa. Mihin vaan silmäni suuntasin, näin pelkkiä hienoja ja mielenkiintoisia asioita.



Toki kolme päivää oli totaalisen lyhyt aika moiseen kaupunkiin tutustumiseen. Vaikka me kävelimme ja liikuimme pitkin poikin joka päivä aamusta iltaan saakka, ja pakahduimme kaikesta siitä, mitä kerkesimme nähdä, jäi päällimmäiseksi tunne siitä, että olemme nähneet vain kärpäsenkakan kokoisen osan kaikesta siitä, mitä Pietarissa voisi kokea. En ole päässyt henkisesti pois sieltä vieläkään; näen yöt unia Pietarista ja kaiken päivää ajattelen sitä. Sinne on kertakaikkiaan pakko päästä pian uudelleen.


Ihmisten määrä keskustassa oli aivan käsittämätöntä ja autojen määrä uskomaton. Mutta ennakko-odotuksestani poiketen en tuntenut oloani turvattomaksi lainkaan. Toki me vetäydyimme hotellille nukkumaan yhdeksän jälkeen, jos vaan tajusimme kellon olevan jo niin paljon. Pietarin ainoat negatiiviset tunnelmat aiheutuivat muutamista kohtaamistamme kerjäläisistä, joilla kaikilla oli jokin epämuodostuma. Oli jalattomia, kädettömiä, silmättömiä, kasvottomia. Se teki minut surulliseksi. Siitä tuli tunne, että Venäjällä sairailla ja vammaisilla ei ole mitään turvaa.


Koska olimme reissussa vain muutaman päivän ja vasta tutustumassa kaupunkiin, liikuimme enimmäkseen turistialueilla. Valtava matkailijoiden määrä aiheutti myös valtavat jonot tärkeimpiin nähtävyyksiin, ja puolentoista tunnin jonottamisen jälkeen minä päätin, että Eremitaasi saisi pärjäillä ilman meidän läsnäoloamme. Kun ryhmät menivät jonon ohi kaiken aikaa ja kohta kuulutettiin, että Eremitaasin kävijämaksimi on saavutettu ja museo suljetaan, sain tarpeekseni. Toisella kertaa sitten. Verikirkkoon emme edes yrittäneet, koska jonot olivat sielläkin melkoiset.


Mutta paljon muuta huikeaa saimme kokea kidutusmuseosta neuvostoaikaisten pelikoneiden museoon. Hop on hop off -bussi oli Pietarissa ihan järkevä tapa käyttää muutama tunti, jotta sai käsityksen keskustan nähtävyyksistä ja ulottuvuuksista. Yhden sateisen illan kulutimme maan alla ja ihailimme metroasemien käsittämätöntä loistoa. Ne on kuitenkin rakennettu vasta 40-luvulta alkaen, joten en lakkaa ihmettelemästä niiden loistokasta tyyliä, kultaisine koristeineen, lasipylväineen, kattokruunuineen ja marmoriseinineen.


Suosittelen oikein kovin lämpimästi Pietarin-reissua kaikille, jotka kaipaavat pakoa arjesta edullisesti. Junalla pääsee huomattavan helposti rajamuodollisuuksien läpi ja yllättävänkin hyvällä hinnalla, vaikka kyse on kuitenkin VR:n touhuista. Pietarin metrossa on erittäin helppo suunnistaa ja sen avulla pääsee halvalla ja nopeasti liikkumaan kaupungin eri alueille, vaikkakin käveleminen itsessään on jo elämys, jota ei kannata vähätellä. Edullisia hotelleita löytyy netistä vaikka kuinka paljon. Suurin kulu on viisumi ja kannattaa kyllä sitten ottaa vuosiviisumi, koska hinta on kertaviisumin kanssa samoilla hujakoilla, ja palo päästä rajan yli toiseenkin kertaan saattaa hyvinkin iskeä! Pietari on niin lähellä, että sinne ehtii vuoden aikana helposti tehdä monta pientä visiittiä. Englannilla pärjäsi keskustan turistialueilla mainiosti ja muualla sitten sönköttämällä ja viittilöimällä. Palvelukin oli ihan joka paikassa todella ystävällistä ja iloista. Kymppi plussa Pietarille! En malta odottaa seuraavaa reissua!

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Minä lähdin Pohjois-Karjalaan



Joensuussa oli kivaa. Käsityökortteleihin on nykyisin niin hauskaa lähteä tapaamaan "työkavereita" ja myös kohtaamaan uusia ja vanhoja asiakkaita. Tämänkertaisen korttelin pääjehu oli Hannele Rusila, joka todella oli huolehtinut järjestelyistä ihanasti. Meille tarjoiltiin lämpimässä taukotilassa tyrnikiisseliä ja karjalanpiirakoita! Sää ei ollut koko aikaa puolellamme, mutta silloinkaan, kun se oli, ei asiakkaita ollut yhtään enempää kuin sateella. Huonoksi jäi myynti tällä reissulla, mutta niin paljon olen minäkin näiden vuosien aikana henkisesti kasvanut, ettei kevyt kassa enää paina minua maanrakoon kelvottomuusajatuksineni.


Vaan pakkohan se on myöntää, että jokainen kannattamaton myyntireissu panee miettimään tämän homman järkeä ja vaihtoehtoja. Mitä voisi tehdä toisin? Mitä teen nyt väärin? Entä mitä voisi tehdä yrittämisen sijaan? Näitä ajatuksia huomaan pyöritteleväni yhä enemmän. Varsinkin kun koko ajan joku kollega tekee lopettamispäätöksen, se ei voi olla vaikuttamatta omaan päähän. Miksi minä yhä jatkan?


 Katsotaan nyt taas tämäkin kalenterivuosi loppuun asti, ennenkuin mitään radikaalia muutosta aletaan miettiä. Odottelen perustuloa kuin kuuta nousevaa. Jos olisi varmuus siitä, että jostain tulisi pesämuna joka kuukausi, se poistaisi stressin ja paineen hengissäsäilymisestä ja vapauttaisi energiaa ja iloa omaan tekemiseen, uudistumiseen ja luomiseen. Nyttemmin tuo jatkuva murhe siitä, tuleeko kassaan mitään, on käynyt aika raskaaksi kantaa.


Meidän kaltaisillemme pienille yrittäjille perustulo olisi aivan täydellinen asia. Olen lueskellut eri vaihtoehdoista ja jossain väläyteltiin viidensadan euron summaa per kuukausi. Se olisi minulle juuri sopiva. Liian pieni, jottei sen varaan voisi heittäytyä laiskottelemaan, mutta tarpeeksi suuri poistamaan edellämainitun taakan hengissäpysymisestä. Joskus puhuttiin jopa tuhannesta eurosta kuukaudessa. Se taas olisi liikaa. Nytkin minä yritän päästä maksamaan itselleni tonnin kuussa palkkaa (aina se ei onnistu), joten jos se raha tulisikin ilmaiseksi, niin ihan takuulla menisi löperöksi koko yrittäminen. Mutta koska perustulo tuskin toteutuu ainakaan lähivuosina, minä jatkan pohdiskeluani siitä, mitä pitäisi tehdä toisin.





Tällä reissulla rakastuin pieneen mökkiin, josta olin paikkani ostanut Joensuun Taitokorttelissa. Ai että se oli söpö ja kätevä! Tavarat sai huoletta jättää mökkiin yöksi, koska sen sai lukittua ja se piti sadetta. Kun koko lauantaipäivän satoi ja tuuli, minä olin kiskassani kuin herran kukkarossa. Hörpin teetä ja katselin tabletilta ohjelmaa norjalaisista, jotka asuvat tiettömien taipaleiden takana, upeissa maisemissa, yksinkertaista elämää eläen. Olin suunnattoman kiitollinen lautaseinistä ympärilläni.

Jos ja kun tämä käsityöläisen torielämä tulee jatkumaan, unelmani olisi vetää perässäni juuri tuollaista pientä sievää mökkiä, jossa kaikki olisi koko ajan paikoillaan. Sen vaan vetäisi torille ja avaisi luukut. Ja illan tullen sen voisi vetää jonnekin metsätielle ja kömpiä sinne yöksi nukkumaan.




Myös teltasta voisi saada professionaalisemman näköisen. Katselen Hannelen telttaa aina ihaillen. Hän on tehnyt siitä todella kauniin kokonaisuuden kutomalla siihen tuotteidensa kanssa samaa kieltä puhuvan katon ja kiinnittämällä huomiota pieniin yksityiskohtiin. Missään ei näy nippusiteitä, puristimia ja S-koukkuja.


Kiitos kaikille, jotka tulitte meitä katsomaan! Seuraavaksi vuorossa on sitten Savonlinna 29.7.

torstai 14. heinäkuuta 2016

Taidetta ja tiskirättejä



Jos käsityön määritteleminen on vaikeaa, niin taiteen määritteleminen se vasta outoa onkin. Ja noiden kahden välisen rajan löytäminen hipoo joskus mahdottomuutta.

Kun viime talvena sain puhelinsoiton Jäppilänniemen taidetien puuhanaiselta, olin todella hämmentynyt. Minua pyydettiin osallistumaan "taiteilijana" tuohon jokakesäiseen tapahtumaan.


Ai mikä Jäppilänniemi, niinkö? Jäppilänniementie alkaa tästä Imatran Vuoksenniskalta ja kulkee pitkin Immalanjärven eteläpuolta. Joka kesä tuon tien varteen ilmestyy taideteoksia ja seurojentalolla on taidenäyttely. Se on hyvin viehättävä nähtävyys, koska kauniissa maalaismaisemassa voi bongailla erilaisia taidetoksia puiden katveesta, ruohon seasta ja rakennusten seinistä. Jos olisin taideasiantuntija, voisin sanoa teoksista enemmän, mutta nyt sanon vaan, että ne ovat tyyliltään erittäin vaihtelevia ja erilaiset ihmiset lapsista vanhuksiin löytävät niistä varmasti suosikkinsa.


Mutta palataanpa siihen puheluun. "Enhän minä ole taiteilija," yritin panna vastaan, mutta sillä ei tuntunut olevan merkitystä. Kävin tapaamassa järjestäjiä ja sain nähdä kylätalon. He halusivat sinne Lempiriepuja myyntiin ja jotakin taidetta seinälle. Minulle osoitettiin paikka seinältä ja pyydettiin siihen teosta.


Koska en todellakaan ole taiteilija, minulla ei ole teoksia täällä lojumassa, eikä sisäistä paloa valmistaa mitään sellaista, mille ei ole käyttötarkoitusta. Minun tuotteeni ovat tiskirättejä; käyttöön ja kulutukseen tarkoitettuja, joiden eduksi voidaan sanoa se, että yksi bamburiepu korvaa kymmeniä kertakäyttöisempiä sieniliinoja. Tässä tavaraa pursuavassa maailmassa minulle on tärkeää, etten valmista mitään totaalisen tarpeetonta. Tiedän, että riepujani on päätynyt seinille kehyksiin, ja minusta se on paitsi kunnia myös hiukan sääli, koska rievut kuitenkin ovat parhaimmillaan ihan käytössä.




Suhtauduin tähän projetkiin kuin mihin tahansa tilaustyöhön. Minulla oli tietyt raamit (eli tila seinällä ja toive rättiprintist, jota ei muualla myytäisi), mutta muuten vapaat kädet toteuttaa työ. Kivaa vaihtelua tiskirättitehtailuun, ja sopivasti juuri silloin, kun into omaan tekemiseen oli aika kuollutta! Kevät, vihreys, Jäppilännimen luonto ja tienvarren eläinteokset johtivat siihen, että piirsin ketunleipiä eli käenkaaleja rättiprintiksi ja kehittelin niiden pohjalta jotakin seinällepantavaa.


Minusta koko tilanne oli niin hullunkurinen, että se sai minut paljon ihmettelemään taiteen ja käsityön rajaa. Mikä tekee käsityöstä tuotteen ja toisaalta käsityöstä taideteoksen? Miksi toisen myyntihintaan pitää laittaa 24% arvonlisäveroa ja toisen myyntihintaan vain 10%? Entäpä jos sekä tuote että teos toteutetaan samalla tekniikalla ja samoista materiaaleista? Minusta ajatus oli kiinnostava. Painoin rätteihin päässeitä käenkaaleja isommalle bambukangaspalalle ja maalasin kangasväreillä käen. Se oli hauskaa. En ollut koskaan ennen kokeillut kankaalle maalaamista siveltimellä, vaan olen aina painanut seripainolla.


Ajattelin, että näyttelyn jälkeen voin irrottaa bambukankaat taustalevyistä ja ommella itselleni ihan huippuhienon käenkaalitunikan! Tarpeettomaksi valmistettu tekele kun pitää hyötykäyttää. Sitten kuulin, että näyttely onkin myyntinäyttely ja teoksille pitäisi laittaa hinta. Jos käsityötuotteen hinnan laskeminen on haastavaa, niin taideteoksen vasta onkin! Arvelin, ettei hinnalla ole merkitystä, sillä ei teokseni kuitenkaan mene kaupaksi. Hekumoin jo ihanalla tunikallani, jonka saan syksyllä vetää päälleni.


Nyt näyttelytila on ollut avoinna vasta kahtena päivänä ja kolmiosaisesta Käenkaali-teoksestani on jo myyty kaksi osaa. Mitä ihmettä? Olen yhä hämmentyneempi! Toisaalta hypin riemusta, koska joku jossain on arvostanut minun tekemääni työtä niin paljon, että haluaa sen seinälleen taiteeksi ja toisaalta olen hiukan pettynyt, kun ihana käenkaalitunika jääkin nyt saamatta! Oli kuulemma ollut kyselyitä myös muilta ostohalukkailta: "Tekeekö taiteilija näitä enemmän?" Olisi helppoa sanoa, että teen, teen, niin paljon kuin vaan haluatte, mutta enkös silloin vesittäisi koko taideteoksen perusidean? Bambutiskirätti ei ole taidetta, koska niitä on tuhansia samanlaisia, mutta jättikokoinen tiskirätti seinällä on taidetta, koska se on ainoa maailmassa.


Kaiken pohdinnan ja pyörittelyn sekä taiteen kanssa enemmän tekemisissä olevien ihmisten ajatusten kuuntelun jälkeen olen nyt muodostanut itselleni käsitteen siitä, mitä taide tarkoittaa. Ajattelen, että taideteos (olkoon kuva, performanssi, veistos, musiikkikappale tai runo tai mikä vaan) on vailla konkreettista käyttötarkoitusta. Sen tehtävä on herättää reaktioita ihmisessä tunnetasolla aistien kautta. Se syntyy muista kuin taloudellisista lähtökohdista, toisin kuin käsityöyrittäjän valmistamat, joskin myös luovasti syntyneet tuotteet.


Olen käynyt Jäppilänniemen taidetien läpi nyt kerran autolla ja kahdesti mopolla ja luulisin sen olevan parasta nautittuna polkupyörän satulasta. Tienvarren taidetta voi käydä pälyilemässä milloin vaan, mutta kylätalo on auki heinäkuussa keskiviikkoisin klo 18-20 ja sunnuntaisin klo 12-18. Ja elokuussa vielä parina sunnuntaina. Suosittelen, että jos satutte tännepäin maata, käykää jonakin kauniina päivänä hakemassa hyvä mieli taidetieltä.


keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Mitä se on se käsityö?


Jaoin Facebookissa Helsingin Olkaimen videon siitä, kuinka nahkavyö valmistetaan. Olkaimen saatetekstissä luki "Kuten huomaatte, kyseessä on täysin käsityönä tehdyt tuotteet parhaista raaka-aineista yli 80 vuoden kokemuksella."


Pian jakooni ilmestyi kommentti, jossa todettiin: "Mun mielestä kaikki työvaiheet tehtiin koneilla." Niinhän ne tehtiin ja tässä päästiinkin aiheeseen, joka mietityttää minua jatkuvasti. Milloin koneellinen työ on käsityötä ja milloin teollista tuotantoa? Käsityön määritteleminen on minusta niin pirullisen hankala asia, että minun on nykyisin aika vaikeaa enää edes nimittää itseäni käsityöyrittäjäksi. 

Kun Suomen käsityöyrittäjät -ryhmä aloitti Facebookissa ja kasvoi nopealla tahdilla, tuli aiheelliseksi määritellä, mikä on suomalainen käsityöyrittäjä. Jo pelkkä sana "suomalainen" on vähän ongelmallinen. Jos olet Suomen kansalainen ja asut Suomessa, asia on selvä. Entä jos olet vaikkapa Saksan kansalainen ja asut Suomessa? Tai entä jos olet Suomen kansalainen, mutta asut Perussa? Ketkä näistä esimerkkihenkilöistä tekevät suomalaista käsityötä? Ja oikeasti, mitä väliä sillä loppujen lopuksi on, onko se käsityö suomalaista vai muunmaalaista? 


Entä käsityö? Miten määritellään käsityö? Kun Suomen käsityöyrittäjät -ryhmä muuttui rekisteröidyksi yhdistykseksi oli määritelmän muodostaminen jo välttämätöntä. Jonkinlainen määrittely saatiinkin aikaiseksi, mutta eri asia on, kuinka onnistunut tuosta määritelmästä saatiin.

Käsityö, ja erityisesti suomalainen käsityö, muodostui tolkuttoman väljäksi käsitteeksi, jonka ääripäitä on kiinnostavaa tarkastella. Laittaisin hyvän ystäväni Sojan sinne parhaaseen A-luokkaan. Hän valmistaa kansanomaisin menetelmin kansallispukuja, joiden mallit ovat 1700- ja 1800-luvuilta. Ompelut Soja ompelee neulalla ja langalla, omin käsin, pienin pistoin. Kankaat hän kutoo kangaspuissa. Pitsit nyplätään niinkuin ne on nyplätty satoja vuosia. Soja ei tarvitse työssään edes ompelukonetta. Se on minusta suomalaista käsityötä sanojen varsinaisessa merkityksessä.

Ja sitten on se toinen ääripää. Yrittäjä tilaa Kiinasta korujen osia ja pujottelee ne nyöriin. Valmis työ on siis suomalaisen yrittäjän näkemys siitä, miten kiinalaisten tehtaiden tuottamia helyjä voi yhdistellä toisiinsa visuaalisesti näyttäväksi kokonaisuudeksi. Riittääkö se, että suomalainen ihminen pujottelee helmet siimaan, siihen, että kiinalaiset muovihelmet muuttuvat suomalaiseksi käsityöksi? Minun oli aluksi aika vaikea hyväksyä sitä, että helmien pujottelija määritellään samalla sanaparilla kuin kansallispukujen valmistaja.


Otetaanpa sitten käsittelyyn se yksi Susanna sieltä yhdeltä työhuoneelta, joka aivan ilmeisesti myy suomalaista käsityötä, koska on edellämainitun yhdistyksen jäsen. Bambutiskirätin tuotanto kulkee näin:

1. Minä piirrän kuvan. Tietokoneella. Vektoreina. Minun käteni ohjaa hiirtä. Onko se käsityötä?
(Minusta ei.)

2. Alihankkija asettaa kuvan seulan päälle, valottaa kuvan painoseulaan ja pesee seulan. Onko se käsityötä?
(On kai, mutta eivätkö sitten putkimiehet ja sähkömiehetkin ole käsityöläisiä?)

3. Kiinasta rahdataan lankaa Suomeen tehtaaseen, jossa lanka neulotaan collegekankaaksi ja värjätään. Onko se käsityötä? 
(Ei.)

4. Kangas rahdataan ompelimoon, jossa se leikataan leikkurilla, jota käsi ohjaa. Sitten se saumuroidaan saumurilla, jota käsi ohjaa. Onko se käsityötä?
(On... tai ei... no, on kai... riippuu vähän asianhaaroista.)

5. Ommellut rievut saapuvat tänne, jossa minä painan niihin kuvat silkkipainomenetelmällä. Minun käteni määrittää, mihin kohtaan kuva asettuu, kuinka paljon väriä siihen tulee ja kuinka lujaa painan raakelia. Onko se käsityötä? (On.)

6. Suunnittelen ja toteutan tuotelaput tietokoneella, ja ne painetaan jossakin Euroopassa. Onko se käsityötä? (Ei.)

7. Prässään ja viikkaan ja tuotelaputan rievut yksitellen. Mieluiten auringossa puutarhakeinussa. Onko se käsityötä? (Ei, koska siinä tapauksessa lähes kaikki pakkaajat olisivat käsityöläisiä.)

Mitkä vaiheet sinun mielestäsi ovat käsityötä? Oikeastaan minun oman käsityöni osuus jää hyvin pieneksi valmiin tuotteen kohdalla ja siksi minusta on tosi hassua kutsua itseäni käsityöläiseksi.


Entä jos se tiskirätti vaihdetaan T-paidaksi? Aivan samat vaiheet kuuluvat myös Tomppa-paitojen tuotantoketjuun, mutta paidat valmistetaan Turkissa, paljon suuremmassa tehtaassa kuin se, missä minun riepuni valmistetaan. Mutta yhtä lailla sielläkin käsi ohjaa leikkuria, käsi ohjaa ompelukonetta, käsi ohjaa saumuria. Turkkilaisen tehdastyöntekijän käsi. Milloin ompelimotyöntekijän työpanos muuttuu käsityöstä tehdastyöksi? Tuotantomäärien mukaanko? Eivätkö ne intialaisten hikipajojen orjat pitäisi sitten ihan yhtä lailla laksea käsityöläisiksi kuin suomalaiset ompelijat?

Muuttuuko turkkilaisessa tehtaassa valmistettu paita suomalaiseksi käsityöksi siinä vaiheessa, kun minä painan siihen printin, jonka olen itse suunnitellut? Ei minun mielestäni. Muuttuuko Ikean kylpypyyhe suomalaiseksi käsityöksi, jos suomalainen yrittäjä brodeeraa siihen asiakkaan nimikirjaimet? Ei minun mielestäni. Muuttuuko legopalikka suomalaiseksi käsityöksi, kun suomalainen yrittäjä poraa siihen reijän ja ripustaa sen korvakorunkoukkuun? Ei minun mielestäni. Onko postikortti suomalaista käsityötä, jos siihen on painettu kuva, jonka suomalainen yrittäjä on piirtänyt tietokoneella? Ei minusta. Kuitenkin kaikki nämä mahtuvat yhdistyksemme määritelmään suomalaisesta käsityöstä.

Mitä enemmän minä tätä asiaa ajattelen, sitä vähemmän kannatan minkäänlaista kategorisointia. Onko sillä sinulle merkitystä, onko ostamasi tuote suomalainen? Tai onko se käsityötä? Miten sinä määrittelisit suomalaisen käsityön?



Mainostauko. Suomalaista käsityötä laidasta laitaan löytyy pe-su Joensuun Taitokorttelista, osoitteesta Koskikatu 1. Sinne saapuu Suomen käsityöyrittäjärt ry:n Käsityökortteli, jonne te kaikki olette tottakai erittäin tervetulleita!

Ja käykääpä vielä kertomassa SKYT:n gallupissa, millaisessa käsityötapahtumassa te haluaisitte käydä. Voitte voittaa palkintoja! 

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Höyryllä


Sulo huomasi ihan vahingossa toissapäivänä lehdestä pienen maininnan, että höyryjuna puksuttaa Kouvolasta Savonlinnaan ja Imatraltakin pääsee sen kyytiin. Onneksi siinä oli vielä muutama tunti aikaa, joten kerkesimme ottaa asiasta selvää, suunnitella retkemme ja hakea evästä matkaan.

Olimme ihan huolissamme, mahdammeko ollenkaan mahtua mukaan, mutta kun saavuimme Imatran tavara-asemalle, totesimme huolemmme turhaksi. Olikohan siinä junassa viittätoistakaan ihmistä nauttimassa menneestä tunnelmasta?


Me päätimme matkata vain Parikkalaan asti, koska olimme pihejä ja koska halusimme vielä ehtiä saman päivän aikana takaisin kotiin. Kotimatka piti tehdä nykyjunalla, mikä oli tietenkin melkoinen antikliimaksi viehättävän menomatkan jälkeen.


Junassa oli kolme vaunua, joissa kaikissa oli penkit ja pöydät. Yhdessä niistä oli myytävänä kahvia ja pullaa. Minä valitsin meille paikat hienoimmasta vaunusta, jonka nimesin ykkösluokaksi, mutta Sulon mielestä meidän piti matkustaa rahvaan joukossa.


Se olikin hyvä päätös, sillä kaikki muut matkustajat olivat valinneet myös samettiverhoillun ykkösluokan tai pullavaunun, ja niinpä me saimmekin sen kolmannen vaunun aivan omaan käyttöömme. Siinä oli mukava matkustella, napostella eväitä ja ottaa rauhassa kuvia.

Sitä me jaksoimme ihmetellä, miten huonosti matkustusmahdollisuutta oli markkinoitu etukäteen ja miten huonosti tuon hienon reissun mahdollisuudet oli hyödynnetty. Aika pienellä vaivalla olisi junaa kuljettavat miehet ja lipunmyyjä puettu aikakauden mukaisiin vaatteisiin, jaettu vaikka kopiopaperilla pieni tietopaketti siitä, mikä veturi on kyseessä, milloin se on liikennöinyt ja miltä ajalta vaunut olivat ja milloin ne oli restauroitu. Matka oli miellyttävä, mutta siitä olisi helposti voinut tehdä vielä suuremman elämyksen. Ja jos oikein olisi halunnut panostaa, olisi sinne sopinut hanurinsoittajaa ja ties mitä lentävää kalakukkoa viihdykkeeksi.



Näistä puutteista huolimatta entisaikojen matkustus voitti mennentullen nyky-IC:n. Höyryjuna jyskytti Imatra-Parikkala -väliä vain vartin kauemmin kuin IC. Sen avoimista ikkunoista tunki sisään veturin savua, mutta mielummin minä sitä haistelin kuin IC-junien kuvottavaa ominaislemua. Suurin ilo kuitenkin oli se kaikki, mitä sai katsella ympärillään. Kun vaunut ovat sisältä kauniita, tulee ainakin tälle matkustajalle hyvä mieli. Miksi nykyisin tehdään rumia junia? Kelmeät muovipinnat, verhottomat ikkunat ja harmaat penkit eivät piristä ketään. Mutta tämän junan puupaneloidut seinät ja pehmeät materiaalit ihastuttivat niin paljon, että matkan olisi suonut jatkuvan vielä paljon pidempään.


Tämä juna ajelee nyt Savonlinnan ja Punkaharjun välillä kunnes 17.7. palaa takaisin Kouvolaan. Lisätietoa täältä, jos höyryjunakyyti alkoi kiinnostaa.




keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Proud and happy


Sekä EuroGames/Pride että Turun käsityöläismarkkinat ovat onnellisina muistoina takana, ja tuntuvat yhä kannattelevan minua täällä taukoamattoman sateen keskellä.

EuroGamesit olivat mielettömän hieno kokemus. Koska kulut olivat minun mittakaavassani tähtitieteelliset, en uskaltanut tavoitella muuta kuin sitä, että pääsisin edes lähelle nollatulosta. Kuitenkin kävi niin onnellisesti, että pääsin hitusen plussalle! Kaikki neljä päivää olivat älyttömän kannustavia, sillä se välitön palaute, jota sain, toi minulle hirmuisesti energiaa. Vaikka päivät olivat pitkiä ja tiesin, että palkoille en pääse, en väsähtänyt yhtään. Joka päivä tapasin monia tuttuja ja tutustuin uusiin tyyppeihin. Iltaisin suljin kojuni, menin katsomaan jonkun drag shown ja onnea puhisten ajelin junalla ystävän kotiin nukkumaan. Ja aamuisin innosta hyppien palasin takaisin kisakylään ihan liian aikaisinkin: eihän sieltä malttanut pysyä edes poissa! Ja koko ajan paistoi aurinko!



Pride-kulkueessa oli mukana ennätykselliset 30 000 ihmistä ja puisto tuppautui hirmuisen täyteen. Sulo oli silloin minua auttelemassa kojussa ja oli kyllä erityisen tarpeellinen apu. Tomppa-paitoja lähti paitsi kotosuomalaisille, myös pitkin poikin Eurooppaa ja toivon lujasti, että tämän puun hedelmiä saan poimia vielä myöhemminkin. Markkinoimaanhan sinne oli lähdetty, eikä rikastumaan.


Hiukan minua hirvitti paikkani Muumien ja Finlaysonin vieressä, kun molemmat ovat maailmankuuluja brändejä. Olenkin siksi tosi ylpeä Tomppa-pojastani, joka piti hienosti pintansa noiden megalomaanisten naapureidensa katveessa ja sai ihmiset hyvälle tuulelle. Katselin ihaillen Finlaysonin myyntiteltan rakentamista. Isolla autolla tuotiin komeita puujäljitelmäkaappeja paikalle ja pari kourallisia henkilökuntaa loihti niistä tosi tyylikkään myymälän. 


Itse yritin epätoivoisesti saada SINISESTÄ teltasta oman Tomppani imagoon sopivan kokonaisuuden. Olin ostanut myyntipaikan puisesta kioskista, mutta se vaihtuikin matkan varrella siniseksi teltaksi. No, jos tuon mittakaavan tapahtuman järjestämisessä kaikki olisi sujunut täysin ilman sekaannuksia, niin olisihan se ollut ihme!


Teltassa oli kuitenkin se hyvä puoli, että sain sinne ison takahuoneen, jossa saatoin oikaista välillä pitkäkseni ja jonne asiakkaat pääsivät sovittamaan paitoja. Oli hauskaa noiden neljän päivän ajan katsella ohikulkevia ihmisiä ja bongailla paitojani yhden jos toisenkin päältä.

Kaikki hauska loppuu aikanaan. Vaikka olin selvinnyt hienosti koko viikon ilman koti-ikävää, sai Sulon näkeminen kyynelkanavat aukeamaan. Vaan eipä auttanut muu, kuin lähteä vielä lauantai-iltana ajelemaan Turkuun, jossa huonosti palkattu tuuraajani oli sankarillisesti kolme päivää jo myynyt riepuja. Väsymys iski toden teolla sunnuntaiaamuna, mutta kahvi ja särkylääkkeet ovat pistämätön yhdistelmä piristeitä. Oli kiva mennä Käsityökortteliin tuttujen kollegoiden pariin ja myyjänikin oli saanut mukavasti kauppaa syntymään. Toivon, että kokemus oli hänellekin positiivinen. Minulle ainakin oli.


Turun sunnuntaimyynti oli niin hyvä, että ensi vuonna ei ole epäilystäkään siitä, lähdenkö sinne vai en. Ikävä kyllä se menee aina päällekäin Pride-viikon kanssa, mutta eiköhän siihen taas joku ratkaisu löydy. Iso kiitos kaikille niin Turun Riepukioskilla asioineille kuin Helsingissäkin käyneille!

Nyt nautin siskontytön seurasta tämän viikon ja yritän pitää lomanpoikasta. Sen jälkeen pitääkin alkaa miettiä Joensuun Käsityökorttelia. Tämä kesä se menee näköjään taas vauhdilla eteenpäin.