tiistai 23. helmikuuta 2016

Kolmen päivän kesätyö



Nyt on sellainen tilanne, että olen menossa kesä-heinäkuun vaihteessa Helsinkiin Eurogames-tapahtumaan myymään Homomaatuskoitani ja samaan aikaan olisi Turussa Käsityöläismarkkinoiden yhteydessä Käsityökortteli. Kolme päivää, jolloin olisi pakko olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Yhden naisen yritykselle melko haasteellinen tehtävä. Kokeilen siis jotain ennenkuulumatonta ja etsin tuuraajaa Turkuun! Työpaikkailmoitus on yllä, kuten huomasitte.

Oletkohan sinä se, jota haen? Olisi hyvä, jos asuisit Turussa tai sen lähistöllä. Sinulta vaaditaan täysi-ikäisyyttä, omaa autoa, oma-aloitteisuutta, puheliaisuutta, myyntihalua ja hymyä. Ja tietysti sitä, että tunnet Lempirievun omakohtaisesti. Tiedät sen hyvät ja huonot puolet ja osaat vastata asiakkaiden esittämiin kysymyksiin. Sinun haltuusi voi luottaa käteiskassan. Sitoudut olemaan Riepukioskilla sovittuina päivinä ja aikoina. Joudut itse pystyttämään teltan tapahtuman alussa joko keskiviikkoiltana tai torstaiaamuna ja asettamaan joka aamu tuotteet esille ja keräämään illalla pois. Tapahtuma-aika on to - pe klo 12 - 20 ja la - su klo 10 - 18. Sinun työpäiväsi olisivat torstai, perjantai ja lauantai. Minä tuon teltan ja tuotteet Turkuun tiistaina ja opastan sinut työhösi. Tulen itse töihin sunnuntaiaamuna, jolloin voidaan vielä tavata ja katsella, miten on sujunut.

Rahallinen palkkio on surkea, niinkuin torimuijalla kuuluukin olla. Saat 1,15 euroa alvittomana per myyty Lempiriepu. Eli mitä enemmän myyt, sen paremmin tienaat. Jos sinulla on toiminimi, voit laskuttaa suoraan minua. Jos ei ole, voit käyttää esimerkiksi ukko.fi -palvelua laskun tekemiseen ja saat tienestisi normaalina palkkana. Matkakulut ja päivärahat voit hakea verottajalta sitten veroilmoitusta tehdessäsi.

Kuulostaako ihan tajuttoman houkuttelevalta? Lähetä siinä tapauksessa hakemuksesi helmikuun loppuun mennessä minulle sähköpostilla susanna@susannantyohuone.net

lauantai 20. helmikuuta 2016

Keittiön harjakaiset


Keittiö on nyt niin valmis kuin se tässä vaiheessa valmis voi olla. Miten näin pienien muutosten tekemiseen saattoi kulua päiviä? Onpa onni, että massiivisten muutosten suunnitelmani kutistui pelkästään maalailuun, kaakelointiin ja tapetointiin. Tuntui, että tässäkin oli ihan kamalasti hommaa. Mennyttä on todellakin se vimma, jolla minä täällä ensimmäisen vuoden ajan riehuin remonttihommia.



Lähdetääs kierrokselle. Tullaan ovesta sisälle. Tässä ei vielä suuria muutoksia näy. Pöytä vaati puurtamista, että siitä saatiin siniset, kraateroituneet maalit pois. Maalinpoistoainetta, hiomista, uudelleenmaalausta. Lopputulos on meistä oikein kaunis. Hyvästi ärsyttävät kerniliinat!

Seiniä kiertävät talonpoikaishuonekalut ovat entisellään, paitsi kaappi sai raikkautta sinisten osien vaihtuessa valkoisiksi. Se sininen oli nimittäin se juttu, mikä minua meidän keittiössämme pahiten risoi. Siitä piti päästä eroon.

Kun katsetta käännetään oikealle, alkavat ne isommat muutokset. Tapetti! Katsokaa, mikä tapetti! En oikeasti voi käsittää, että tuollaista tapettia edes on olemassa, saati, että sitä oli tyrkyllä meidän omassa K-Raudassamme kaikkien ankeiden 50 million shades of gray -tapettien joukossa. Miettikääpä nyt, että jos ihminen päättää loihtia keittiönsä värimaailmaksi oranssin, violetin ja valkoisen, ja tarvitsee siihen yhdistelmään sopivan suurikuvioisen tapetin, niin millä todennäköisyydellä hän sellaisen löytää. No ei millään! Ja silti löysi!


Yläkaapit saivat lähtöpassit. Se on asia, jota tiskausvastaavamme Sulo ei oikein ole sulattanut. Mutta minä rakastan sitä, miten mikään ei enää tunnu hyökkäävän ylhäältä kimppuun, kun lähestyn hanaa. Ei tarvitse enää kopsutella päätä avonaisiin kaapin oviin.

Minulla kului viisi päivää kaakelointiin, mikä on mielestäni uskomattoman hidas suoritus. Olen kuyitenkin oikein tyytyväinen lopputulokseen.

Ajatuksenani oli tuoda keittiöön valoa valkoisella maalilla. Mutta katsokaa nyt, miten huono minä olen valkoisten kanssa! Eikö valkoinen vain voisi olla vlkoista? Tästä kuvasta näkee, miten meidän valkoisemme ovatkin keltaisia, sinisiä tai vaaleanpunaisia. Ällöttävää.

Minusta on hyvä, että alaosassa kaikki on "valkoista". Se tuo yhtenäisyyttä. Mutta nyt on alkanut tuntua, että muuri tarvitsee sittenkin oranssin maalin pintaansa. Hoitamatta jäivät myös pöytätasot, jotka ovat yhä siniset. Olen niiden kanssa ihan ymmälläni, joten se homma jää Sulon vastuulle. Joskus ehkä keksimme uudet tasot, joihin meillä on varaa. Ajatus olisi, että tulisi yhtenäinen taso, joka alkaisi tuosta puuhellan vierestä, jatkuisi tiskialtaan toiselta puolelta ja kiertäisi nurkasta toiselle seinälle talonpoikaislipaston päälle.



Pyörähdetään jälleen oikealle. Kaikki on entisellään. Jääkaappi vanhalla paikallaan ja kiinteiden komeroiden iloiset päällysteet saivat jäädä. Tuolit saivat uudet kangaspäälliset. Minulla on ollut pitkät pätkät violettipurppuraepämääräistä pellavakangasta, jonka olen meinannut laittaa myyntiin jo vaikka kuinka monta kertaa. Onneksi en ole laittanut, sillä nyt sille lopultakin tuli käyttöä. Tuolinpäällisten lisäksi ompelin siitä verhot.





Vaikka monta kompromissia pitikin thedä, tykkään taas kovasti keittiöstämme. Nyt, kun lelut ovat vallanneet niin monta huonetta ja pilanneet monet kivat sisustusratkaisuni, on kivaa, että saimme yhden uuden nätin huoneen, jossa sentään vallitsee harmonia, selkeys ja kauneus. Uusi ruoanlaittoinnostukseni ansaitsee kauniit puitteet.



Hankintalistalle jäivät vielä ne pöytätasot ja isot, iloisen oranssit raitamatot. Sekä mikrouuni, joka ei ulvo ja pauku.







maanantai 15. helmikuuta 2016

Jokaisen käsityöläisen unelma


... on kunnollinen pöytä. Ja nyt minullakin viimein on sellainen. Olen haaveillut suuresta, tukevasta leikkuu- ja painopöydästä vuosia ja yhtäkkiä sellainen tuli vastaan. Sulo tykkää tutkailla tori.fi:n ilmoituksia ja eräänä päivänä hän tuli iPadinsä kanssa luokseni ja sanoi "nyt se siun pöytä olis täällä". Ja koska pöytä oli vieläpä älyttämän halpa ja älyttömän lähellä, sovin myyjän kanssa kaupat saman tien.

Pöydän kuskaaminen oli rasittavaa, koska pöytälevyllä on kokoa 2,5 x 1,5 metriä ja se on paksua filmivaneria. Se siis painaa kuin synti. Selvisimme silti myyjäpariskunnan avustuksella ja täällä kotona ihme kyllä kaksistaan. Minä sain vain yhden tällin päähäni. Onneksi pöytää ei tarvitse enää ikinä siirrellä minnekään.


Uuden pöydän saapuminen aiheutti tietysti sen, että koko työhuone piti uudelleenjärjestää. Pääsin ensimmäistä kertaa koskaan suunnittelemaan työhuoneen pelkästään käytännön mukaan, enkä sattumalta olemassaolevan kalustuksen mukaan. Pöytä pääsi keskelle tehdassaliani, jotta sen voi kätevästi kiertää joka puolelta ympäri. Vanha painopöytä siirtyi seinänvierustalle ja muuttui ompelupöydäksi. Kaikki ompelutarvikkeet löysivät uuden paikkansa lokerikoista, joissa aiemmin säilytin askartelutarvikkeita. Silitys- ja prässäyspiste asettui nätisti ompeluosaston välittömään läheisyyteen.


Askartelutarvikkeet siirtyivät omaksi yksikökseen huoneen toiselle laidalle, josta on vain askel suuren pöydän ääreen askartelemaan, mikäli pieni taso askartelunurkassa ei riitä. Ja eihän se yleensäkään riitä, mutta on hyvänä hätäapuna silloin, kun suuri pöytä on jonkun muun homman takia varattuna.


Ja se pöytä! Katsokaa nyt sitä! Se parantaa työmukavuuttani ja tehokkuuttani aivan olennaisesti. Sen alahyllylle mahtuvat kaikki kangaspakat tai vaihtoehtoisesti ompelimosta tulleet tiskirätit - riippuen siitä, missä muodossa bambut minulla milloinkin sattuvat olemaan. Tällä hetkellä ne ovat riepuina. Naps vaan, sieppaan pöydän alta riepupinkan, levittelen sen pöydälle ja alan painaa.



Siinä, missä vanhalle pöydälleni mahtui 12-13 rättiä kerrallaan, tähän menee vähintään 20! Se on aikamoinen riemun aihe jo sen takia, että olen noin 300 rättiä jäljessä kevätkauden tavoiteaikataulustani! Ja kun aiemmin kykenin painamaan vaivaiset kolme Tomppa-paitaa kerrallaan, pystyn nyt painamaan kahdeksan!

Tuotantotahdin nopeutuminen vaatii kyllä lisää kuivatustilaa, eli joudun ostamaan toisen pyykkitelineen. Mutta onneksi nekin ovat varsin edullisia häkkyröitä.


sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Keittiökuulumiset


Siinä vaiheessa, kun on räjäyttänyt keittiön ja kaikki on pahasti vaiheessa, on aika huono juttu, jos maaninen kausi päättyy. Ja sehän tietysti päättyy juuri silloin. On nimittäin nyt ollut vähän paarustamista jaksaa tuo keittiöshow loppuun asti.  Miksi maanisena aikana ehtii päivän aikana ihan hirveästi kaikkea, mutta depressiivisenä kautena laittaa pari laattaa seinään ja sen jälkeen pitää lähteä päiväunille? Haluaisin olla aina maaninen. Olisin niin paljon onnellisempi. (Ei, minä en ole oikeasti maanis-depressiivinen, sitä on tutkittu. Minulla vaan on vuoristoratainen luonne.)

Menossa on siis kaakelointi. En tajunnut yhtään, miten hidasta ja kallista se on, vaikka itse tekeekin. Kaakelit itsessään maksoivat ihan mahdottoman vähän, ne olivat vain 5 euroa neliöltä. Siinä meillä kävi tosi hyvä tuuri. Ne ovat sellaista himmeäpintaista, mukavan samettista kaakelia, eivätkä tavallista kiiltävää. Mutta kaikki muu maksaakin sitten mansikoita. Vesieristemönjä, kaakeliliima, saumausaine. Ja sitä liimaa minä olen saanut kulumaan kolme kertaa enemmän kuin purkin kylki lupaa.

Muutenhan homma kyllä on sujunut aivan leppoisasti. Kaakelointi on ihan helppoa. Tenkkapoo tuli vasta sitten, kun piti alkaa leikkelemään niitä laattoja. Koska pilkottavia palasia ei ollut kymmentäkään, ajattelimme, ettei kannata ostaa kallista laattaleikkuria. Ostimme siis Rajamerketista kapineen, jonka hinta oli 19,90 e. Siinä meni 19,90 euroa taivaan tuuliin - vehkeellä ei saanut aikaan muuta kuin villiä mosaiikkisilppua. Onneksi on ystäviä. Tekstari vain Sojan miehelle ja kohta meillä oli kauniisti paloitellut kaakelit käsissämme.

Koska liimapurkin kyljessä oli lupaus, että sillä voi kaakeloida suoraan vanhojen laattojen päälle, innostuin laatoittamaan myös puuhellan ympäryksen, mikä ei ollut alkuperäinen tarkoitukseni. Mutta nyt tulee oikein kivan yhtenäistä. Sitten joskus, kun valmistuu.

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Maniaa!


Myrskytuulet ovat käyneet kotimme läpi. Vain makuuhuone on säästynyt hurrikaanilta nimeltä Susanna. Olen myllännyt leluhuoneen, olohuoneen ja toimiston. Sen jälkeen oli vuorossa työhuone, jonne saapui uusi kuningatar eli mielettömän hieno pöytä, jollaisesta olen unelmoinut koko yrittäjyyteni ajan. Siitä lisää myöhemmin omana postauksenaan. Ja nyt sitten se keittiö...

Maanantaina Sulo oli töissä. Minä otin silloin tuntumaa keittiöön ja sen mahdolliseen remonttiin, jonka suunnitelmat olenkin jo esitellyt teille. Aloin ymmärtää mahdottomuuksia, joita suunnitelmani sisälsi. Mitä tehdä ylijääville huonekaluille, jotka eivät nyt enää mahdukaan työhuoneeseen? Miten ihmeessä irrotetaan tiskialtaan alla oleva kaapisto ilman, että tiskiallaskin pitää riipiä irti? Mitä järkeä on nähdä hurjasti vaivaa ja kuluttaa rahaa, kun lopputuloksena kuitenkin on keittiö, jossa vesipiste on edelleen väärässä paikassa? Visioni alkoi muotoutua uudelleen. Päätin pitää olemassaolevat huonekalut ja unohtaa uusien kaappien rakentamisen. Aloin pyöritellä huonekaluja eestaas. Puoli kahdelta yölllä ne olivat asettuneet paikoilleen ja kaikki oli siistiä. Aamulla Sulo tuli kotiin töistä, ja hurrikaanin jäljet olivat poissa. Hän oli ihan tyytyväinen ratkaisuihini ja alkoi myös pohtia keittiön ongelmakohtaa eli tiskiallaskaapistoa. Ja sitten hän teki kohtalokkaan virheen.

Hän lähti uimahalliin.

Kun Sulo palasi, oli keittiö kuin pommin jäljiltä. "Miten sie voit olla tuollanen? Mistä tuo energia tulee? Siulla on taas maaninen kausi!" Hah, minä rakastan maanisia kausiani! Yhdenkin päivän aikana saan aikaan vaikka mitä! Paitsi että olin kerinnyt laittaa ruokaa, painaa sata tiskirättiä, lämmittää kodin ja järjestää keittiön kaappien sisällön uudelleen, olin myös ehtinyt räjäyttää keittiön! Yhden uimahallireissun aikana!



Nyt on tilanne sellainen, että tarvitsen tapettia. Sen pitäisi olla pääväriltään lämpimän keltaista tai oranssia ja siinä pitäisi olla suuria kuvioita. Sen pitäisi olla edullista. Retrohtava kuosi olisi plussaa. Jos sinun nurkissasi lojuu ylimääräinen rulla tai kaksi, tyrkytäthän minulle!

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Kuinka itärajan erakosta tehtiin lähes salonkikelpoinen gaalailija



Ne teistä, jotka seuraavat minua Instassa tai Facebookissa, tietävätkin jo, että gaalareissusta selvittiin hengissä ja että oli mahdottoman kivaa ja että voittoa ei Tompalle tullut.

Jännitin ihan kamalasti. Kolmen viikon ajan sanoin joka ikinen ilta Sulolle, että "miuta pelottaa se gaala" ja Sulo alkoi saada jo tarpeekseen samasta laulusta. Onnekseni minulla oli tapaaminen Osku Heiskasen kanssa muissa merkeissä noin viikko sitten ja hänen kanssaan jutteleminen sai epätoivoni laantumaan ihan huomattavasti. Osku innostui "stylistikseni" ja ymmärsi vieläpä olla niin hyvä stylisti, että tajusi minun täytyvän voida tuntea oloni itsekseni, vaikka lähdenkin niin kauas epämukavuusalueelle. Osku raahasi minut kampaajalle ja neuvotteli kampaajan kanssa pääni kohtalosta. Inhoan kampaamoita. Siinä peilin edessä istuminen ja kampaajien kommenttien kuunteleminen on ihan tuskaa (onpas sinulla tosi korkea otsa! jne.), mutta tämä kampaaja olikin ihan ihana ja minulle tuli siitäkin käynnistä helpompi olo. Sain permiksen ja värin päähäni ja gaala-aamuna hän vielä loihti isot saparomaiset möykyt korvieni päälle.

Osku hyväksyi mekkoideani ja suositteli lähtemään Arctipsit jalassa gaalailemaan, kunhan keksisin jotain vihreää lisää mekkooni. Kengät ovat minulle yleensäkin aina suuri ongelma, ja siksi oli ihanaa saada lupa lähteä juhlimaan kaikkein rakkaimmissa jalkineissani. Tilasin vielä House of Simonelta vihreän nahkakukkakäädyn. Mekon ompelin tiskirättibambusta, vaikka collegekangas tuskin on se kaikkein gaalakelpoisin materiaali. En vaan voinut ottaa riskiä, etä alkaisin hiota ja haista jossain muussa materiaalissa. Bambu nyt vaan on bambu, enkä minä enää oikein osaa muuta käyttää. Painoin mekon helmaan ison Tompan ja kohotin helmat vanhalla tyllialushameellani. Vaikka yleensä tykkään väreistä, oli musta nyt ihan ehdoton valinta, koska en halunnut olla huomiotaherättävä, vaan kadota huomaamattomuuteen. Siihen tarkoitukseen musta sopii mainiosti.

Onnistuin myös pudottamaan painoa kolme kiloa ja saamaan pahimman vatsapömpötyksen kuriin. Enää oli jäljellä se suurin ongelma: naamani, jonka kanssa en tule toimeen yhtään. Omistan vanhentuneen ripsivärin, enkä mitään muuta kosmetiikkaa. En osaa meikata, en yhtään. Oli siis pakko lähteä jonnekin meikattavaksi. Koska ajatus ahdisti ihan hirveästi, enkä tiennyt, minne päin kääntyä, soitin Helsingin Sokokselle ja kysyin sieltä meikkausta allergisoimattomilla aineilla. Siellä olikin erikoinen systeemi. Meikkaus on ilmainen, mutta sitten pitää ostaa kuudella kympillä tuotteita. Hermoilin sitäkin etukäteen. Saan helposti allergisia reaktioita meikeistä ja ajatus kasvojen päälle kasattavasta pakkelikerroksesta oli vieras ja vaikea. Kuvittelin siellä Sokoksella odottavan jonkun pelottavan kotkan, joka katselisi minua harmaavarpusta nenänvarttaan pitkin ja huokailisi silmäpussieni ja ison nenäni kanssa. Mutta minullapa kävi tuuri, kun paikalla olikin nuori, suloinen tyttö, joka ihmetteli, millaista on elää niin pienellä paikkakunnalla ja ei ollut uskoa korviaan, kun kerroin, etten koskaan ole laittanut naamaani mitään voiteita. Hän sai ihme kyllä minut tuntemaan oloni oikein mukavaksi siinä tuolissa ja mitä enemmän hän sitä väriä silmiini suti, sitä iloisemmaksi minä muutuin. Naamaani ilmestyivät silmät ja peiliin katsominen olikin ihmeellisen helppoa. Sitäkö se on tavallisten naisten elämä? Turvallinen, kaunistava naamio kasvoilla maailma onkin paljon helpompi kohdata. En pelännyt gaalaan menoa enää ollenkaan! Luulisin, että meikkaajatyttökin sai kohtaamisestamme hyvän mielen, koska hän halusi lopuksi halata minua.



Sieltä sitten lähdimme Sulon kanssa kipittämään Savoy-teatteriin. Paikalla oli onneksi kolme ennestään hiukan tuttua ihmistä, joten etukäteen tuskaista tunnelmaa aiheuttanut minglailukin meni leppoisasti ohi. Olisihan minun pitänyt tajuta, että sateenkaaritapahtumissa on ihan oikeasti aina lämmin henki ja hyvä meininki. On sitten ollut kyse kulkueesta, piknikistä, kinkybileistä, kesäleiristä tai paneelikeskustelusta, olen aina tuntenut oloni hyväksi ja hyväksytyksi. Ja näin oli asia myös tässä gaalassa, vaikka se olikin fiinimpi tilaisuus kuin edellämainitut. Kukaan ei tuomitse toista, kukaan ei katsele vähätellen, arvostellen. Kaikki ovat hyväntuulisia ja tulee se tunne, että maailma on tässä ja muuta ei olekaan. Ja kun minun ympärilläni on isoja miehiä mekoissa, olivat he sitten dragejä tai transvestiitteja, minusta tuntuu, että maailmassa on kaikki kohdallaan.

Ohjelma alkoi Laura Voutilaisen esiintymisellä ja koko gaalan juonsi Miitta Sorvali, joka oli aivan kipeän hauska. Miitta oli parasta koko gaalassa, hulvaton ja roisi. Ohjelmalehtisestä näimme, että minun kategoriassani palkinto jaettaisiin vasta väliajan jälkeen, joten aluksi en joutunut hermoilemaan lainkaan, vaan sain nauttia kaikessa rauhassa ohjelmasta ja muiden palkitsemisesta. Tässä vaiheessa minulle kuitenkin valkeni se, että jos voittaa, joutuu paitsi menemään lavalle, myös seisomaan siellä yksinään mikrofonin kanssa ja latelemaan kiitoksia ja hauskoja tai koskettavia lauseita. En ollut valmistautunut sellaiseen. Olin kuvitellut, että jos joutuisinkin siihen tilanteeseen, riittäisi, että halaisin kukittajaa, sanoisin kiitos ja kipittäisin tieheni.



Minä olen sellainen kilpailuhenkinen ihminen, että jos jossain kisaan, niin tärkeintä ei todellakaan ole osallistuminen, vaan voitto. Siksi tämä ehdokkuus on ollut minulle hyvin ristiriitainen juttu. Tottakai voittaminen olisi ihan mielettömän hienoa ja valtavan suuri kunnia, mutta se konkreettinen palkituksi joutuminen aivan helvettiä tällaiselle hermokimpulle. Vaikka olen sujuvasti sosiaalinen ja esillä somessa, en osaa sitä taitoa livenä. Väliajan jälkeen kauhuni kasvoi ihan hurjaksi. Istuin siinä Sulon ja Oskun välissä ja kummatkin olivat oikein rauhoittavia ja kultaisia. Mutta minun pääni meni paksuksi mössöksi, en kyennyt ajattelemaan selvästi, tunsin olevani jossain pimeässä, sumuisessa, vaarallisessa paikassa ja saatoin huohottaakin. Tiesin, etten selviäisi lavalle nousemisesta.

Sulo sanoi, että käsistäni katosi lämpö kyynärpäihin asti ja olin lähellä shokkitilaa, kun yrittäjäkategorian ehdokkaat esiteltiin valkokankaalla. Jälkeenpäin Osku kertoi katselleensa, ettei minusta olisi lavalle menemiseen ollut ja hän olikin ollut valmiina lähtemään viemään minua sinne, jos olisin voittanut. Kun palkintojen jakaja sitten mainitsi Jenni Ahtiaisen nimen, minun aivoni kirkastuivat sekunnissa, olin jälleen läsnä teatterin penkissä ja huojennuksen tunne oli euforinen. Kyllä ihmiskeho vaan on kummallinen kapine.

En varmasti ole koskaan iloinnut kenenkään muun voitosta niin paljon. Jennille minä sen palkinnon olisin toivonutkin menevän, sillä hän on tehnyt hienon uran omaperäisillä kaula-asusteillaan. Sen jälkeen saatoin taas nauttia kaikesta siitä hienosta, mitä lavalla tapahtui. Erityisen paljon tykkäsin stand-up-koomikko Jamie MacDonaldista, jonka esiintymistä toivottavasti vielä joskus jossain pääsen näkemään.

Ilta oli älyttömän kiva, show oli oikeasti hyvä, me molemmat viihdyimme hienosti ja onnellinen tunne kesti pitkälle seuraavaan päivään saakka. (Korjaus: kestää yhä ja nyt on sentään jo maanantai-ilta.) Minusta oli tosi viehättävää, että samassa tapahtumassa palkittiin sekä ihan tavallisia ihmisiä että isoja nimiä; menestyneitä näyttelijöitä ja artisteja.

Olen tosi kiitollinen siitä, että sain kokea tämän kaiken ja että minulla on niin mahtava tukijoukko, te kaikki siellä ruutujen toisella puolella mukaanlukien!

PS. Anteeksi onneton kuvitus tässä postauksessa. Mukanani oli vain kännykkä ja sillä ei hämäryydessä saanut aikaan kun suttua. Kunnollisia tunnelmia voitte katsoa muun muassa QX:n sivulta ja Tämän kylän homopojan blogista.