perjantai 31. lokakuuta 2014

Hulinaa ennen joulua


Nyt taas on sellainen tilanne, että tarvitsisin järjestelykykyä enemmän, kuin mitä minulla on. Suomen Käsityöyrittäjät -porukalla on tulossa iso ponnistus Tampereen Kädentaitomessuille ensi kuussa. Siellä on ryhmästä useita kymmeniä yrityksiä mukana omilla osastoillaan ja lisäksi meille tulee yhteisosasto, jossa myös pieni valikoima minun Lempiriepujani on myynnissä. Päälavalle tulee meiltä "muoti"näytös, jossa ei esitelläkään vaatteita. Ja sitten sinne tulee näyttely, jonka järjestämiseen minäkin lupauduin mukaan.

Näyttelyssä tulee olemaan esillä meidän ryhmämme valmistamia tuotteita vaatteista astioihin, kodinsisustustuotteista koruihin. Teemme näyttelystä kotilavastuksen eri huoneineen. Minä vastaan keittiöstä.



En ole koskaan tehnyt somistushommia, lavastuksia tai sisustustakaan muualle kuin omaan kotiini, joten olen paitsi superinnoissani myös hiukan huolissani (ketä yllättää?). Meidän pitää loihtia seinärakennelmatkin ihan tyhjästä, joten tässä on jos jonkinlaista haastetta mukana. Ja jos en halua joutua totaaliseen konkurssiin tämän takia, minun pitää keksiä ne lavastukset ihan ilmaisista materiaaleista. Huhhui. Ja vielä onnistua tekemään keittiöstä sellainen, ettei se näyttää kirpparin nurkalta. Kivaa, innostavaa, hauskaa!

Reissusta tulee kuitenkin raskas, sillä päivät ovat pitkiä ja minä pönötän näyttelyn yhteydessä olevassa infopisteessä melkein koko messujen ajan. Onneksi minulla on pari tuuraajaa!


Olen käynyt muistaakseni kerran tai kaksi noilla kyseisillä messuilla, ihan asiakkaan roolissa. Muistan, että messut olivat megavaltavat ja se ei minusta ollut hyvä asia, koska kaikkea ei millään jaksanut edes kävellä läpi yhden päivän aikana. Mutta vastaavasti taas tarjonta oli huippua ja sitä oli runsaasti, ja sehän on aina hyvä asia.


Tietysti tämä joulunalusaika on ihan pahin mahdollinen hetki tällaiselle isolle ylimääräiselle vapaaehtoistyölle, josta ei henkilökohtaisella tasolla koidu muuta kuin tappiota. Minunhan pitäisi juuri nyt panostaa joulumyyntiin ja miettiä niitä kanavia, joilla pääsisin edes hiukan kohentamaan kesälamaannuksen aiheuttamaa taloudellista kökkötilannettani.


Päätinkin tehdä poikkeuksen ja mennä tänä vuonna Imatrankoskelle joulunavaukseen Riepukioskini kanssa. Paikkamaksu on pieni ja matkakuluja ei tule nimeksikään. Olen kyllä kerran ollut Imatrankosken kävelykadulla tuotteineni ja tulin itkun kanssa kotiin. Olin kuunnellut aamusta iltaan päivittelyä siitä, miten nämä voivat olla näin kalliita, miten ällöttäviä maatuskat ovat ja sitten tietysti tinkimistä. Toivon, että jos sama jatkuu tällä kertaa, osaan edes paksuntaa nahkani kylliksi kestääkseni sen kaiken. Ainakin tajuan nyt jättää maatuskat kotiin.

Saimme Sojan kanssa eilen lukea paikallislehdestä, että tässä omalla kylällä, Vuoksenniskalla, järjestetään marraskuun lopussa käsityömarkkinat, jonne tulee paljon myyjiä ympäri Suomen. Tuntui suoraan sanottuna todella kurjalta lukea sellainen lehdestä. Olisin ehdottomasti halunnut Vuoksenniskalle mukaan, mutta eipä ollut meitä oman kylän käsityöläisiä kukaan informoinut aiheesta etukäteen.



Viime joulun alla meillä oli käsityöyrittäjäporukan kanssa mukava virtuaalinen joulumyyntitapahtuma Facebookin puolella. Minä toteutin sen silloin niin, että toin esille tarjouksia, uutuuksia, spesiaalituotteita, ompeluohjeita ja muuta sellaista kivaa pitkin viikonloppua ja kerroin niistä aina täällä blogissanikin. Muistatteko vielä? Se oli erinomainen viikonloppu ja nyt se on päätetty toteuttaa myös tänä vuonna. Ajankohta on itsenäisyyspäivän viikonloppu, perjantai-illasta sunnuntai-iltaan. Jotain kivaa upouutta minulla on jo täällä odottamassa sitä varten, mutta vielä pitäisi keksiä vaikka mitä ja ehtiä toteuttaakin ne keksinnöt!

Olin myös kehitellyt Kenin varalle jos jonkinlaista hauskaa tuoksi viikonlopuksi, mutta sitten menin kysymään Mattelilta, saanko käyttää Keniä yritykseeni liittyvissä postauksissa ja vastaus oli tietenkin kielteinen. Ken siis viettää itsenäisyyspäivää ihan omillaan.


maanantai 27. lokakuuta 2014

Joulukalenteripuuhissa


Meillä on Sulon kanssa ollut tapana tehdä tai ostaa toisillemme joulukalenterit. Tänä vuonna Sulo saa kaivella yllätyksensä maatuskoiden massuista, sillä tein hänelle kalenterin Maatuska-bambukankaastani.

Vielä en ole keksinyt, mitä minä noihin pusseihin tällä kertaa jemmaisin, mutta maatuskat varmaan tulivat nyt jäädäkseen. Tämä kun ei ole mikään kertakäyttökalenteri, vaan säilyy käyttökelpoisena koko loppuikämme.


Mietin, mahtaisikohan joku teistäkin haluta tehdä samanlaisen ja siksi aloin valokuvata työvaiheita. Ohjeet niille, jotka kuvittelevat olevansa ompelutaidottomia, tulevat tässä - toivottavasti kuvista saa selvää. Kuvausolosuhteet olivat karmeat ja lopputulos sen mukaista.


Otetaan siis sopiva pala Maatuska-bambukangasta. Se leikataan poikittaissuuntaan kuvan osoittamasta kohdasta, maatuskoiden alavatsojen kohdalta. Sitten leikataan pystysuuntaan keskeltä kukkarivejä. Syntyy neliön muotoisia paloja 24 kappaletta.

Pala taitetaan kahtia ja ommellaan sauma sivureunaan. Sitten sauma siirretään keskelle kuvan mukaan ja ommellaan toinen sauma alareunaan. Syntyy pussi.



Pussin suulta käännetään noin sentin verran reunaa kaksinkerroin ja ommellaan se paikalleen. Pussin reunaan syntyy kuja.


Käännetään pussi oikeinpäin ja otetaan villalankaa sekä iso parsinneula. Työnnetään neula pussin reunasta kujan sisään ja tuodaan neula ulos pussin vastakkaisesta reunasta.



Sama toiseen suuntaan. Katkaistaan lanka. Molemmat langanpäät tulevat ulos pussin reunasta ja toiseen reunaan jää pieni lenkki. Solmitaan langanpäät yhteen.


Jos kalenterin saajalla on taipumusta kurkistella, pussi kannattaa täyttää tässä vaiheessa ja solmia suu tiukasti kiinni langalla. Jos kalenterin saaja on malttavaisempi, pussin suun voi jättää availtavaksi. Sitten leikataan numerolaput, jotka liimataan pussin päälle erikeeperillä.


Suosittelen tekemään sarjatyötä eli työvaihe kerrallaan kaikkiin pusseihin.


Verkkopuodistani voi ostaa tsi-satsin: sopivan palan maatuskakangasta + numeroarkin. Hinta on 13 euroa + parin euron postikulu. Lisäksi tarvitaan ompelukone, villalankaa, suuri parsinneula, sakset ja liimaa. Ja tietysti ne 24 mahtavaa yllätystä.












perjantai 24. lokakuuta 2014

Uutta puhtia yrittämiseen


On kuulkaa aika mahtava tunne, kun työhuoneessa on pino pahvilaatikoita, jotka kätkevät sisäänsä 1000 kappaletta tiskirättejä valmiina painettavaksi. Kiteeläinen tehdas teki älyttömän hyvää työtä. Tiskirättini eivät koskaan ole olleet näin täsmällisen kokoisia ja muotoisia. On se vaan eri asia leikata rätit yksitellen saksilla kuin pinona leikkurilla. Ja on se vaan eri juttu ommella kotisaumurilla harrastustaustalta kuin teollisuussaumurilla vankalla ammattitaidolla.


Olen aloittanut painamisen. Pöllöjä ja pitsiliinoja on kertynyt jo muutamassa värissä ja tänään pidän prässäyspäivän.

Aiemmin, kun ompelin rätit itse, pystyin prässäämään ja saumuroimaan samaan aikaan. Prässissä kun tarvitaan käsiä vain kolmen minuutin välein. Nyt minulla ei ole mitään yhdistettävää työvaihetta prässäyksen kanssa. Hetken aikaa olin vähän ihmeissäni, että milläs kummalla itseni työllistän prässin käryttäessä, kun kuitenkin joudun olemaan samassa huoneessa.


Mutta hah, mikä pakko sen on olla työtyötä, jota teen yhtä aikaa? Minähän voin siinä prässätessäni vaikka ommella Kenille vaatteita tai kuten tänään aion tehdä: maalata asuntovaunun katon. Nyt voin harrastaa hyvällä omalla tunnolla, kun se harrastusaika on samalla tuottavaa työaikaa!

Tällä hetkellä osaan taas ymmärtää, miten kiitollinen saankaan olla uravalinnastani.


Olen laittanut loput vanhanmalliset tiskirätit pakettialennukseen. Puodista saa valita neljä riepua kahdella kympillä. Minun on pakko myydä nuo viimeiset nyt tosi halvalla, koska verkkokaupan tuotemaksimi on käytetty ja sinne pitää saada uusille rievuille tilaa.

Ja nyt prässi käryämään. Aurinkoista päivää teille kaikille!

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Ilopostaus!


Olen niin onnellinen siitä, että päätin lähteä Sojan kurssille kansallispukua ompelemaan! No, toki se on ihan hirveän kallis harrastus ja tässä kurimuksessa varmasti taloudellisesti tyhmintä, mitä saatoin keksiä. Mutta luulenpa, että henkiseltä kannalta se on kuitenkin ihan parasta.

Joka keskiviikko minua kiukuttaa, kun kaikki hommat jäävät kotona kesken, ja ruokailut menevät ihan pieleen, kun kansallispukukurssi alkaa jo kello 15. Sen jälkeen juoksen lennossa suoraan venäjäntunnille, joka loppuu vasta seitsemältä. Keskiviikot stressaavat minua, kun yhteen vapaaseen aamupäivään pitäisi saada mahtumaan kaikki se, mihin normaalisti käytän kokonaisen päivän.

Mutta joka kerta, kun pääsen kansalaisopiston luokkahuoneeseen ja otan kansallispukuni alkutekeleet esille, harmistus muttuu mahdottoman isoksi tyytyväisyydeksi.


Se on niin erilaista kuin mikään, mitä olen tehnyt. Niin ihmeellisen hidasta. Kuinkahan monta viikkoa tässä onkaan jo vierähtänyt, eikä minulla vieläkään ole mitään näytettävää. Siksi Ken sai toimia tämänkin postauksen pääkuvittajana. Ensi viikolla minä varmaan saan leikattua toisen etukappaleen jo kokonaan irti kankaasta!

On ollut hassua huomata, että kaikki se, miten tavallisesti ompelen vaatteita, on syytä nyt unohtaa täydellisesti. Niin erilailla kansallispuku valmistuu kuin "tavalliset" vaatteet. Ompelujärjestyskin on toinen, enkä meinaa tajuta ohjeista mitään. Kaavoja ei suinkaan piirretä kankaaseen kuulakärkikynällä, kuten minä monesti teen, vaan ompelulinjat harsitaan langalla.  Kappaleita ei noin vaan voi myöskään leikata irti, sillä käsinkudottu villakangas rispaantuu sekunneissa ihan kelvottomaan kuntoon. Niinpä minä tänäänkin leikkasin aina pari senttiä kerrallaan ja huolittelin reunaa pellavalangalla sitä mukaa. Aivan kuin saumurointia, mutta ilman saumuria!

Tulen niin tyytyväiseksi tuolla kurssilla. Se liittyy siihen, että tunnilla ollaan virikkeettömässä luokassa, jossa oma pää tyhjenee ihan täydellisesti. Ne kotona keskenjääneet asiat unohtuvat, mieltä painavat murheet ja huolet katoavat. Ei tarvitse ajatella mitään. Saa vain istua ja pistellä neulalla. Se on hirmuisen rauhoittavaa. Uskaltaisinko käyttää sanaa "meditatiivinen"? En ole koskaan kokeillut meditointia, joten en nyt oikeasti tiedä, mistä puhun, mutta jotain hyvin rentouttavaa ja tyydyttävää on siinä, että ei ole kiire päästä perille. Tunnilla ei suinkaan kuitenkaan ole mikään harras tunnelma, vaan siellä on iloisia ja vitsikkäitä naisia, jotka kaikki tuntuvat nauttivan hitaasta pistelystään ihan yhtä paljon kuin minäkin.

Minun työtapani tässä on se, että teen pukua vain keskiviikkoisin kello 15-17. Sitten panen kamppeet koriin ja vasta viikon päästä otan ne taas esille. En halua tehdä liiviäni kotona eteenpäin, koska tiedän, että se pilaisi sen rauhan, joka minulla tätä tehdessäni nyt on. Kotona minä alkaisin hutiloida. Tai sitten en malttaisi lopettaa, vaan tekisin tuntitolkulla yhtä kyytiä, kunnes koko touhu rupeaisi tympimään. Pidän tämän keskiviikkomeditaationani. Saapa nähdä, onko minulla keväällä liivi valmis vai ei.


maanantai 20. lokakuuta 2014

Suurenmoisen pientä


Kävimme eilen ihan ex tempore -tyyppisellä piipahduksella Vantaalla nukkekoti-, lelukeräily- ja pienoisrautatiemessuilla. Ajattelimme, että se voisi piristää mieliämme ja olisi hyvää yhteistä kivaa tähän hetkeen, kun ne yhteiset kivat ja ilot ovat olleet vähän meiltä kadoksissa.

Olimme ihan oikeassa. Tapahtuma oli ihana ja virkisti meitä molempia. Sulolla oli siellä omat kiinnostuksen kohteensa ja minulla (ja Kenillä) omani. Ihan huomaamatta aika kului, enkä edes hoksannut nälkää tai janoa. Koko halli oli täynnä ihmisiä, joita yhdisti sama palo leluihin ja pienikokoisiin maailmoihin. Siinä ympäristössä ei ollutkaan mitenkään huomiotaherättävää tai poikkeuksellista kaivaa laukustaan esiin omaa nukkea ja sovittaa sille pipoa päähän tai kenkiä jalkaan.



Usein joudun huomaamaan sen, miten käsityöala ei ole se kaikkein "järkevin" uravalinta, koska niin monet ihmiset harrastavat käsitöitä, osaavat tehdä kaiken itse ja jotkut heistä jopa saapuvat alihintaisine harrastustuotoksineen samoille myyntipaikoille ammattikseen tekevien kanssa. Ei ole kivaa yrittää myydä alvillista, kunnolla hinnoiteltua tuotetta, jos viereisessä pöydässä joku myy taidokkaasti tehtyä vastaavaa tuotetta pelkän materiaalin hinnalla.


Kerroinkin teille aiemmin siitä upeasta laukusta, jonka ostin eräältä eläkeläiseltä. Miksi kummassa myös käsityöyrittäjät eivät valmista yhtä hienoja ja yksityiskohtaisia, rakenteeltaan monimutkaisia laukkuja? Entä miksi käsityömessuilla aikuisten vaatteet rajoittuvat lähinnä muodottomiin pellavakaapuihin? Siksi, että monimutkaisen tuotteen valmistaminen ja kaupaksi saaminen olisi lähes mahdotonta sille, jonka pitää laskea hintaan materiaalien lisäksi itsensä elättävä tuntipalkka, verot, kulut ja arvonlisäverot.

Miksi minäkin teen myyntiin yksinkertaisia tiskirättejä, vaikka minun taidoillani voisi valmistaa vaikka ihan hienoja ja yksityiskohtaisia posliininukkeja? Siksi, että niihin simppeleihin riepuihin saan katetta. Niillä voin pysyä hengissä. Mitä monimutkaisempi, työläämpi, upeampi tuotos, sitä mahdottomampaa on hinnoittelu.



Tässä viikonlopun tapahtumassa ammattilaisten ja harrastajien välinen ero oli erityisen silmiinpistävä. Nukkekodit ovat monille todella intohimoista harrastamista. Nukkekotitapahtumissa harrastajien ylivalta onkin vielä paljon voimallisempi kuin muissa kädentaitotapahtumissa. Naiset muovailevat pikkuruisia ruokia intopiukkoina liukuhihnatyönä, koska se on heistä hauskaa. Kun niitä sitten syntyy enemmän, kuin mitä omien nukkekotien asukkaat ehtivät kuluttaa, niitä lähdetään myymään muille harrastajille. Koska kyseessä on harrastus, eikä elinkeino, hinnat lasketaan naurettavan alas.

Minä ostin virkatun pipon eurolla. Virkatun nallen vitosella. Näin marjapiirakoita 20 sentillä, mattoja puolella eurolla, huonekasveja eurolla, vaatteita kahdella. Ja sitten, kun osuinkin yllättäen ammattilaisen pöydän kohdalle, minulle tuli surullinen mieli. Nukkekodin tuoli 30 euroa. Sormenpäillä dreijattu keramiikkamaljakko 25 euroa. Tuohesta punottu pikkuruinen reppu 20 euroa. Kuka ostaa nukkekotiin tuolin, joka maksaa saman verran kuin oikea tuoli? (Voi, toivottavasti moni!)



Yleensäkin käsityön tekeminen ammatikseen voi olla hulluutta, mutta nukkekodin tuotteiden tekeminen se vasta toivotonta taitaa ollakin. Ainakin jos päättää ryhtyä tekemään jotain sellaista, mitä harrastajat tekevät itsekin. Minä ostin messuilta vain sellaista, mitä en itse osaisi tehdä. Pystyn kyllä muovailemaan itse ruokia nukkekotiin ja kutomaan pieniä mattoja leikkikangaspuillani, mutta enpä osaa virkata miniatyyrinallea. Ja silti minä mokoma ostan sen pienen nallen mielummin harrastelijalta vitosella kuin ammattilaiselta usealla kympillä, koska kyseessä nyt kuitenkin on vain lelulle tuleva lelu(!).

Varsinkin kaikki Fimo-massasta muovaillut pienet ruoat panivat minut mietteliääksi. Jos muovailet pienen donitsin nukkekotiin, laittaisit sille ehkä hintaa hurjimmillaankin euron. Mutta jos kiinnität sen saman donitsin korvakorun koukkuun ja myytkin sen koruna, sen hinta voi aivan helposti olla kymmenkertainen. Miettikääpä sitä. Käyttötarkoitus sanelee hinnan, vaikka tuote olisi täsmälleen sama.

Messuilla riemastuin todella paljon niistä muutamasta yrittäjästä, jotka olivat keksineet jotain aivan omaa. Toivon, että heillä olisi tulevaisuus myös harrastajamyyjien kansoittamissa nukkekotitapahtumissa. Minusta meidän yrittäjien pitäisikin keskittyä kehittämään omista tuotteistamme sellaisia, ettei niitä voi kuka tahansa tehdä kotona itse. Pitäisi löytää jokin oma juttu, jokin jippo tai erityispiirre. Eikä vain kiukutella sitä, miten harrastajat polkevat hintoja sen kun kerkiävät.


Mieleeni jäi aivan erityisesti kaksi yrittäjää. Ensinnä Gepetto, jolla oli käteviä laserleikattuja kalustesarjoja: irrota palat vaneriarkista ja liimaa huonekalu itse kasaan. En itse päässyt syytämään killinkejäni holtittomasti Gepettolle, sillä jättimäiselle Kenille heillä ei ollut tarjolla muuta kuin hienot hyllynkannattimet, jotka tottakai pääsevät asuntovaunuun.



Toinen vaikuttavuuskohtaaminen oli MiniHali. Yrittäjä teki paperiaskarteluarkkeja. Niistä saattoi leikata irti ihan mitä tahansa täytekakuista luistimiin ja liimailla ne kolmiulotteisiksi esineiksi. Yrityksen nettisivulta ei ehkä oikein saa täyttä käsitystä siitä, miten vaikuttavia nuo pienet paperiesineet olivat. Aluksi en edes tajunnut, että mallina ollut valtaisa rakennelma olikin todella kokonaan tehty paperista. (Esimerkkinä tämä pieni leipomo.)



Näillä kahdella yrityksellä oli myös käyntikortit, jotka ihastuttivat minua kekseliäisyydellään. Itsellänihän on ihan peruskäyntikortteja. Tiedän varsin hyvin, että kun lykkään sellaisen potentiaalisen asiakkaan käteen, kortti lennähtää roskiin ennen pitkää.

Mutta jos käyntikortin sijasta antaa vanerisen pussinsulkijan, jossa on yrityksen yhteystiedot, se ei todennäköisesti lennä roskiin. Tai jos käyntikortti onkin pieni askarteluarkki, johon on painettu irtileikattava minirasia, rasia tärkeine yhteystietoineen päätyy todennäköisesti talteen kohderyhmään kuuluvan asiakkaan nukkekotiin.



Jäin miettimään tätä nerokkuutta. Miten minä voisin keksiä jotain vastaavaa? Millaisessa muodossa minun verkkokauppani osoitteen voisi antaa asiakkaalle niin, että se pysyy tallessa?

lauantai 18. lokakuuta 2014

Syksyn lehti maahan ehti, kaikessa soi blues


Syksy. Se olisi tosi kiva vuodenaika, jos siihen osaisi suhtautua pelkkänä omana itsenään. Minulle se kuitenkin hyvin vahvasti merkitsee vain porttia pitkään, kylmään, ankeaan, pimeään, paskamaiseen talveen. Olen nyt päättänyt taistella tuota merkitystä vastaan. Yritän keskittyä siihen, mitä on nyt. Olen aina ollut mahdottoman huono sellaisessa. Minä elän menneessä ja minä elän tulevassa, murehtien ja märehtien jompaakumpaa. Kyllä kai sellaisestakin tavasta voi oppia pois?


Olette ehkä huomanneet, että blogi on vaitonaisempi kuin haluaisin sen olevan. Pelkäsin jo tappavani oman blogini sillä, ettei minulla ole asiaa. Kun huomasin pelkääväni sitä, päätin lopettaa pelkäämisen siihen paikkaan. Jos blogi kuolee, se kuolee. Ja jos niin käy, niin minäpä mietin sitä sitten, enkä nyt varmuuden vuoksi etukäteen.


Pientä edistystä on jo tapahtunut muilla elämäni alueilla. Olen taas pystynyt tarttumaan Suomen Käsityöyrittäjien yhteisiin toimiin. Olen alkanut ymmärtää lukemaani. Olen ommellut tiskirättejä. Pystyn jälleen kohtaamaan työsähköpostini, lukemaan ne ja reagoimaan niihin. En vietä enää koko päivää Kenin maailmassa. Olen onnistunut siivoamaan kotiamme. Saattaahan siis olla, että jossain vaiheessa minulta löytyy taas asiaa blogiinkin. (Hups. Nyt minä taas lipsahdin miettimään tulevaa!)



Toivotan teille valoisaa viikonloppua!

PS: Kesän viimeiset Öttiäiset ovat nyt tarjouksessa.





tiistai 7. lokakuuta 2014

Suloinen Sortavala


Kävimme eilen viemässä bambukangaspakkoja Kiteen tekstiilitehtaalle. Se on Marimekon entinen tehdas, joka jäi ikävään tilanteeseen, kun Marimekko päätti siirtää senkin tuotantonsa jonnekin Kiinaan. Nyt tuossa tehtaassa tehdään minulle Lempiriepuja joulumyyntiin vinha pino! Huippua! Siis minulle huippua, mutta tehdasta ei muutama riepu pelasta. Toivon, että joku muu pelastaa.

Samalla reissulla toteutimme Sortavalan-visiitin, joka kesällä jäi tekemättä. Tässä kuvia tuosta hyvin viehättävästä kaupungista.

Ystävällinen koira lounaalla.
Karua kauneutta.
Kodikasta kauneutta.
Voi katsokaa nyt näitä koristeleikkauksia!
Jos omassa kodissasi ei ole puisia koristelistoja, voit silti tehdä siitä poikkeuksellisen hienon pelkän maalin avulla.
Ja jos maalikaan ei enää auta, ainahan voit piirtää särmikkään julkisivun ja tulostuttaa sen pressuun, jolla peität seinät.
Älä yritä lähestyä Sortavalan satamaa kumiveneellä.
Mun koti! Montakohan miljoonaa maksaisi rakennuttaa tästä täsmällinen kopio Saimaan rannalle?


sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Periaatteen nainen?


Mitä minä olen aina paasannut harrastajista, jotka myyvät käsitöitään polkuhinnalla? No tietysti sitä, että he tekevät hallaa meille ammattikäsityöläisille, joiden pitää oikesti elää niillä myynneillään ja maksaa alvit ja yellit ja verot.

Ja mitä minä tein tänään? Ostin hävettävän halvan laukun harrastajamummelilta käsityömyyjäisistä.



Aaaaargh. En vaan pystynyt vastustamaan. Laukussa on neljä taskua. Se on kauniisti vuoritettu. Se on täydellisen kokoinen. Se on ryhdikäs. Siinä on kova pohja. Se on kaunis. Se on värikäs. Se on ihan uskomattoman hienosti ommeltu. Sen tekeminen on ollut hidasta ja työlästä ja vaatinut taitoa, jollaista itselläni ei ole.

Mutta sen hinnan pitäisi olla tuplat siitä, mitä sympaattinen rouva siitä pyysi ja minä maksoin. Tiedän, että hinta oli nytkin sen verran korkea, että rouva tuskin myi laukkuja ihan solkenaan itäsuomalaisen maalaiskaupungin pikkumyyjäisissä koulun ruokalassa. Jos sen hinta olisi ollut se, minkä sen pitäisi olla, se olisi jäänyt minultakin ostamatta. Olisin ollut ihan täpinöissäni maailman parhaan laukun nähdessäni, mutta en olisi ostanut. Vaan nyt ostin. Panin periaatteeni roskiin ihan yhdessä silmänräpäyksessä.

Ja vielä Unikkoa. Mitä hittoa? En ole koskaan tykännyt Unikosta, se on niiiiiin nähty. Se on lähes klisee. Mutta voi, miten kauniisti se sopii tähän laukkuun. Ja se on oranssi!

Minä olen pitänyt aika tarkkaan huolen siitä, että elän, kuten opetan. En ostele mitään, mitä myydään "ihan harrastushan tämä on, ei miun tarvitse tällä tienata" -puheen saattelemana. Nyt onnistuin tällä yhdellä ostoksella romuttamaan kaikki omat oppini.

Mutta voihan olla, että rouvalla silti on oma yritys, vaikka harrastuksesta puhuikin. Voihan olla, että verottajalle menee tarkasti tiedot kaikista tuloista ja menoista. Voihan olla, että rouva on kaavoittamisen ammattilainen ja laukun malli on hänen omaa designiaan. Voihan olla, että marimekko on antanut hänelle luvan tehdä Unikosta laukkuja myyntiin. Voihan ihmeitä tapahtua.

Uudet popot Tossumontulta. Oikeilta käsityöyrittäjiltä.


Tai voinhan minäkin vaan lakata olemasta moraalipoliisi ja huolehtia siitä, että minun omassa yrityksessäni asiat tehdään oikein. Tekijänoikeuksia kunnioitetaan ja lakisääteiset maksut maksetaan. Ja voin toki palata tämän harha-askeleen jälkeen taas vanhalle kunnon "osta vain yrittäjältä"-linjalleni.

Tämän vuoden aikana liian moni pieni yrittäjä on jo lopettanut, miettii parhaillaan lopettamista tai kituu sinnikkäästi ennennäkemättömän surkean tienestinsä alla. Liian moni meistä joutuu todennäköisesti vielä seuraamaan harrastajaompelijaeläkeläisten jalanjälkiä: ompelemaan hautaan saakka niitä tekstiilejään, koska yrittäjäuran aikana kertynyt eläke on ihan hirvittävän pieni.

PS. Aiheeseen liittyvää uutista.