maanantai 29. syyskuuta 2014

Seinäjoki


Se lähestyy. Hetkittäin lamaannun kauhusta jäykäksi ja hetkittäin ajattelen, että helppo nakki. Siis Seinäjoen Käsityömessut.

Sen verran nyt tiedän, että Kässäjuna starttaa Helsingistä aamuseiskalta ensi lauantaina ja se on loppunmyyty! Aika huippua! Tiedän senkin, että minulla pitäisi olla joku käsityö siellä mukanani. En ole aloittanut tämän talven neulomishommia, enkä oikein viitsi raahata mukanani kassillista parsittavia villasukkiakaan, joten taidan ommella junamatkan aikana Hectorin kansallispukua. Se mahtuu mitättömän pieneen tilaan, eikä paina mitään. Joudun kuitenkin kuskaamaan koko päivän mukanani juomavettä, eväitä, vaihtovaatteita ja yöpymisvehkeitä, koska olen edellisen yön Helsingissä hotellissa.

Senkin tiedän, että saisin myydä junamatkustajille Lempiriepuja, mutta ajatus rättimatkalaukun raahaamisesta ja niin omituisessa ympäristössä myymisestä tuntuu todella hankalalta. Kulkisinko junan käytävää eestaas ja tyrkyttäisin neulovalle kansalle, että ostarättiostaosta? Olenkin ajatellut, että otan mukaan vain alennuskuponkeja jaettavaksi matkaseuralaisilleni. Voivat sitten halutessaan ostaa riepunsa verkkokaupasta kotiin päästyään, niin säästyy kassitila messuostoksille.

Tiedän myös, että perillä messuilla minua haastatellaan jossakin ylätasanteella blogiloungeksi nimetyssä pisteessä. En tiedä, mihin kellonaikaan. En myöskään tiedä, olenko siellä yksin vai isomman bloggaajajoukon osana. Ilmeisesti bloggaaminen kuitenkin on puheenaihe.



Onneksi tässä on vielä neljä päivää aikaa. Eivätköhän nuo kaikki asiat tässä vielä selvene.


lauantai 27. syyskuuta 2014

Se, mikä vaivaa


Monesti eläkeläiset sanovat, ettei heillä riitä aika mihinkään. Vaikka juuri heillähän sitä aikaa pitäisi yhtäkkiä olla ihan mahdottomasti, kun ovat vihdoin päässeet eroon sitovasta työurastaan.

Minä olen nyt samanlainen. Aika juoksee alta pois sellaista vauhtia, ettei koskaan. Viimeksi kun muistan, oli kesäkuu. Oikeasti ollaankin kohta lokakuussa. Kun illalla mietin, mitä olen saanut päivän aikana tehtyä, en edes kykene muistamaan päiväni kulkua. Ja mitään en todellakaan ole saanut aikaiseksi.



Kirjoitin aikoinaan täällä blogissa, että sitten, jos blogini joskus muuttuu pelkiksi lelujutuiksi, teidän on syytä huolestua. Nopealla vilkaisulla voitte todeta, että niin on nyt käynyt. Kuusi viimeistä postausta on kuvitettu Kenillä tai Playmobileilla ja minä kirjoitan aika harvakseltaan yhtään mitään. Ken sen sijaan elää omaa hyvinkin aktiivista elämäänsä Instagramissa ja Facebookissa päivittäin. Eli suomeksi: minä elän Kenin kautta.

Tiedän, että viime aikoina lelut ovat vieneet minua tavallista enemmän. Tiedän myös sen olevan eräänlaista todellisuuspakoa. Eilen kävi niin, että Hector-nukelta irtosivat jalat. Se on vanha nukke ja mekanismi oli kai tullut tiensä päähän. Menin aikalailla pois tolaltani. Ensimmäinen paniikkireaktioni oli, että mistä ihmeestä saan Kenille uuden poikaystävän. Toinen reaktio oli häpeä siitä, että edes erehdyin ajattelemaan jotain niin alhaista. Sitten aloin suin päin etsiä netistä Barbien kokoisia pyörätuoleja. Ja sitten lopulta hoksasin, että hitto vie, Hector on nukke! Se selviää kyllä ihan hyvin jalattomana rajattoman pitkän ajan, eikä minun todellakaan tarvitse juuri sillä sekunnilla keksiä ratkaisua tähän ongelmaan. Panin Hectorin petiin toimiston pöydälle ja Kenin sitä hoitamaan. Joka kerta, kun kuljin niiden ohi, minua alkoi itkettää. Miten ihmeessä voin tuntea sellaista määrää empatiaa leluja kohtaan? Olisiko nyt syytä painaa jarrua ja laittaa nuket lukolliseen kaappiin epämääräisen pitkäksi ajaksi?


Ei ole. Todellisuuspakoahan voisi harjoittaa paljon vahingollisemminkin; vaikka vetämällä pään sekaisin erilaisilla kemiallisilla aineilla. Sehän olisi ihan yleisesti hyväksyttyä ja se "normaali" tapa käsitellä vaikeita asioita. Mutta nukkejen kuskaaminen mukana matkoilla, niiden valokuvaaminen ja pienten vaatteiden ompeleminen ovat asioita, jotka saavat minut hymyilemään ja innostumaan. Myös Sulo on iloisesti mukana näissä touhuissa ja auttaa valokuvausjärjestelyissä jopa ihan julkisillakin paikoilla. Hän pohtii kanssani, miten rakennetaan levitettävä sänky minikokoiseen asuntovaunuun ja opastaa, miten nukelle askarrellaan happiviikset.

Meidän kodistamme on kesän ja syksyn aikana nauru kadonnut lähes kokonaan. Jos barbileikit siis nyt saavat meidät nauramaan rähmällämme maassa Imatran Valtionhotellin pihalla, siinä ei voi olla mitään pahaa.


Minun keskittymiskykyni ei riitä enää mihinkään, mikä vaatii minkäänlaista suunnittelua, pohtimista tai keksimistä. Olen kyllä pystynyt tekemään tehdasmaista rättihommaa jo hiukan, mutta heti, jos minun pitäisi käyttää aivojani, menen ihan jumiin. Suljen työsähköpostin liian vaikeana ja hakeudun lelumaailmaan. En uskalla ottaa tilaustöitä vastaan, sillä deadlinet eivät pidä. En uskalla luvata enää mitään kenellekään.

Vaan eipä tarvitse ensi syksynä maksella veromätkyjä, kun firma ei tänä vuonna tuota yhtään mitään.


Minulla ei ole mitään kerrottavaa blogiinkaan, sillä sekin vaatii keskittymistä ja ajattelua. Siksi blogi on hiljaa ja lelut puhuvat omilla sivuillaan. Minulta syntyisi kyllä tekstiä, jos tämä olisi anonyymi keittiöpsykologinen itsensäkaivelublogi. Suoltaisin helposti ulos pitkät romaanit syyllisyydestä, syyllistämisestä, perheen määrittelystä, lapsuuden traumoista, rehellisyyteen verhotusta ilkeydestä ja perhesuhteista. Siitä, että satuttaa jatkuvasti ihmisiä haluamattaan. Mutta en siirrä niitä asioita tänne. Riittää, että täytän niillä tämän pääni, joka ei juuri nyt muuhun kykene.

Ja sitten taas, kun sinne päähän mahtuu jotain muutakin, kerron siitä teille täällä.




lauantai 20. syyskuuta 2014

Immolan puku


Sain eilen illalla valmiiksi Kenin kansallispuvun. Minullahan ei mikään koskaan pysy kohtuudessa, ja niinpä tämä puku on syrjäyttänyt kaiken muun elämän. Olen joutunut oikein pakottamaan itseni välillä tekemään jotain muutakin. Eilen minulta jäi sekä vesijumppa että iltalenkki väliin, kun ompelu-urakan loppu oli niin lähellä, etten vaan kyennyt lopettamaan.



Olen aika ylpeä tästä puvusta ja siksi joudutte nyt katsomaan miljoona kuvaa samasta aiheesta. Maistiaisia matkan varrelta olettekin jo nähneet sekä Kenin omassa instagramissa että facebookissa. Nimesin puvun Immolan puvuksi, koska se ei edes yritä olla minkään todellisen puvun minivastine. Pyrin kuitenkin tekemään sen mahdollisimman nätisti niinkuin oikea puku tehtäisiin. Ompelukonetta käytin vain hameen pystysaumoissa, mutta kaiken muun olen pistellyt käsin.


Puserossa on pussisaumat. Liivi on kauttaaltaan vuoritettu oikealla silkillä ja se on nurjalta puolelta ihan yhtä nätti kuin oikealtakin. Tekisinpä joskus omatkin vaatteeni samanlaisella kärsivällisyydellä ja huolellisuudella!

Sekä liivin että hameen kankaat ovat ihan oikeita kansallispukukankaita, joita Soja lahjoitti minulle pari tilkkua. Hamekangas on kuulemma Virolahden puvusta ja sen on kutonut Sojan isä.


Kun ommellaan vaatteita nukeille, on olemassa muutama aika perussääntö. Ensimmäinen on, että kankaiden tulee olla hyvin ohuita. Ihmisille tarkoitettu hamekangas on pääsääntöisesti liian paksua nukelle. Toinen sääntö on se, että kankaiden tulee olla luonnonkuituja: villaa, puuvillaa, pellavaa, oikeaa silkkiä. Luonnonmateriaaleja on helppo hallita ja ne laskeutuvat kauniisti. Jopa tuo liian paksu villakangas asettui pikku kikkailulla oikein kauniiksi hameeksi. Kolmas sääntö on, että vaikka ompelun voi tehdä ihan yhtä hyvin koneella tai käsin, niin varsinkin kaarevat ja ahtaat paikat saa kauniimmiksi käsipelillä.

Viime viikonloppuna olin ahdistumassa Sojan ronkkauskurssilla, jossa opeteltiin kansanomaista kirjontaa ja muita pieniä pistoja. Niitä oppeja sovelsin nyt Kenin taskuun ja esiliinaan.



Tykkimyssyn kanssa menin vähän siitä, mistä aita on matalin. Kokosin sen kindermunan sisuspallon päälle lähinnä liimaa käyttäen.


Tänään kävin valokuvaamassa Keniä Ruokolahden maisemissa. Kuvaussessio Ruokolahti-talolla ja hautuumaalla oli kaunis päätös tälle pikkuprojektille ja nyt minä pystyn ehkä keskittymään myös johonkin muuhun. Vaikkapa työntekoon. Tätä todellisuuspakoa on nyt jatkunut niin kauan, että sille pitää panna loppu.


Todellisessa kansallispukujen maailmassa julkistetaan tänään Jääsken tarkistettu puku Jyväskylässä kansallispuvun juhlapäivän yhteydessä. Sitä pukua Soja on tehnyt niin kauan kuin minä muistan ja olen vaikuttunut siitä valtavasta työstä, minkä hän on senkin puvun parissa tehnyt. Sain toissapäivänä valokuvata Sojaa kyseisessä puvussa ja niitä kuvia upeasta kokonaisuudesta saadaan toivottavasti nähdä Sojan blogissa sitten, kun hän palautuu juhlallisuuksista.

torstai 18. syyskuuta 2014

Jos sanani syön, niin mörökölli minut vieköön


Rynttyliisan blogista bongasin jossain vaiheessa haasteen syödyistä sanoista. Niitä kun alkaa listata, voi saada tosi hauskan postauksen, tai todella surullisen. Viime aikoina olen joutunut syömään sanojani niin paljon, että se on jo surullista ja aiheuttaa valtavan huonon omantunnon. Mutta jos kaikkeen ei vain pystykään, mihin on voimansa päivinä mennyt lupautumaan, niin sanoja on joskus pakko syödä, vaikka se olisikin raskaasti omien periaatteiden vastaista.

Koska en halua tehdä tästä mitään ankeuslistaa, kerron niitä syötyjä sanoja, jotka naurattavat minua.


1. Ikinä en voisi seurustella itseäni lyhyemmän miehen kanssa.
Sulo on minua kai 10 senttiä lyhyempi ja menin silti naimisiin hänen kanssaan.


2. Ikinä en seurustelisi itseäni nuoremman miehen kanssa.
Joskus oli aika, jolloin sillä iällä oli kai jotain väliä. Sulo on minua pari vuotta nuorempi. Olen siis varsinainen puuma.


3. Ikinä enää en huoli suihkua kotiini. Sauna patoineen on just oikeanlainen tapa peseytyä.
Meillä on suihku ja suihkukaappi. Ihan itse rempatussa kylpyhuoneessa. Ihan tarkoituksella.


4. Ikinä en laita lämminvesivaraajaa päälle. Juokseva lämmin vesi on täysin tarpeetonta.
Kyllä vaan on kuulkaa kivaa suihkutella iltapesut lämpöisellä vedellä. Eikä se tiskivesien keittäminenkään niin hirmuisen näppärää oikeasti kskaan ollut.

5. Ikinä en suostu ottamaan kotiini mikrouunia tai kahvinkeitintä. Niin turhia vehkeitä!
Meillä on molemmat. Kumpikin lähes päivittäisessä käytössä. Mikro on niin tylsän näköinen, että haluaisin uuden. Sellaisen nätin ja punaisen.





6. Ikinä en rupea yrittäjäksi ja käsityöllä ei voi elää.
No, te tiedättekin, miten siinä kävi.


7. Ikinä en muuta Itä-Suomeen.
Ikinä en enää muuta pois Itä-Suomesta!


perjantai 12. syyskuuta 2014

Kiiretiedotuskiire!


Pitäisi jo pakata autoa kovalla kyydillä, mutta sitä ennen tärkeitä tiedotusasioita.

Kenillä on yleisön pyynnöstä nyt ikioma Instagram-tili. Kaikki Kenin ystävät voivat siis kätevästi seurata sieltä Kenin seikkailuja ja tänään alkavaa matkaa isolle kirkolle, eli Helsingin Käsityökortteliin. Ken löytyy tunnuksella @kenseikkailee.

Kenin korttelireissun kuvat ilmaantuvat myös minun facebook-sivulleni.


Käsityökorttelissa on tällä kertaa jotain ihan uutta, nimittäin keppihevosrata! Ahdin Tilan maailman nätein kauppa-auto tuo paikalle kunnon esteradan, jolla niin lapset kuin aikuisetkin pääsevät laukkaamaan... tai ravamaan tai pukittelemaan tai mitä niillä kepparilla ikinä tehdäänkin.

Radalle pääsee omalla keppihevosella tai sellaisen voi ostaa tai lainata myös Ahdin Tilan kauppa-autosta! Ja muuten, olen kuullut huhuja, että ihan noille Kenin kokoisillekin kansalaisille löytyisi sieltä sopivia keppareita, joten ottakaapa muoviset ystävänne mukaan.

Olemme Narinkkatorilla lauantaina klo 10-18. Tervetuloa!

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Enemmän kuin tarpeeksi


Tänään alkoivat työväenopiston kurssit. Olen ilmoittautunut kolmelle kurssille ja pelkään hiukan, että siinä on vähintään kaksi liikaa. Mutta ainakin näin ensimmäisten tuntien jälkeen olen vielä ihan innoissani.

Iltapäivällä uskaltauduin kansallispukukurssille, jota vetää Soja. Hän kertoi kansallispukujen historiasta niin innostavasti, että en tiedä, miten maltan odottaa ensi keskiviikkoa ja oman puvun alullepanemista. Minulla oli jonkinlaista rimakauhua puvun ompeluun, mutta jotenkin se vaan katosi. Kun ei kuulemma ole kiire; tekeminen on vielä tärkeämpää kuin se valmis puku. Ajattelinkin tavoitella sitä, että saisin vain liivin tehtyä tässä ensimmäisen talven aikana. Ja jos en saa, niin sitten en.



Siitä jatkoin ihan lennossa suoraan venäjän alkeiskurssille. Tutustuimme hiukan kirjaimiin ja muotoilimme suillamme erilaisia ässiä. Seitsemässä erilaisessa ässässä onkin opettelemista. Opettaja oli älyttömän hauska tyyppi ja uskon, että hänen johdollaan kielenopiskelu voi ihan todellakin olla erittäin kivaa.

Venäjän oppiminen onkin sitten kaiketi vielä pidempi projekti kuin tuo kansallispuvun ompeleminen. Minulaiselleni kaikkihetimullenyt-tyypille molemmat uudet harrastukset ovatkin siksi aika eksoottisia.



Huomenna alkaa vielä puutyökurssi. Siinä hommassa valmista syntyy toivottavasti nopeammin. Aikomuksenani on nikkaroida Kenille asuntovaunu. Ja jos saan sen valmiiksi ennen kevättä, saatan alkaa sahailla osia omaa ruumisarkkuani varten.

Perjantai-illoiksi on tiedossa vielä vesijumppaa. Näin aktiivista talvea minulla ei olekaan aikoihin ollut. Toivottavasti kykenen jotenkin keskittymään myös työntekoon kaiken uuden mahtavuuden keskellä!

Tällä viikolla en nimittäin ole onnistunut yhtään tekemään rättejä, vaikka se olisi ollut ehdottoman tärkeää. Helsinkiin lähden siis vielä pienenmmän varaston kanssa kuin Jyväskylään, mutta ei se mitään. Eivät ne kokonaan siellä lopu, vaikka jotkut mallit saattavatkin loppua.



Ja Ken tulee mukaan tälläkin kertaa - facebookkilaiset äänestivät niin. Tällä kertaa en kuitenkaan laita kuvatykitystä Instagramiin enkä tänne blogiin, vaan pelkästään Facebookiin.

maanantai 8. syyskuuta 2014

"Mistä moinen Ken ja mikä niinku on hänen historiansa?"

Aika hyvä kysymys, eikö? Tämä on esitetty muutamaan kertaan viikonlopun aikana, ja mielellänihän minä valotan Kenin ja itseni yhteistä historiaa niille, jotka eivät sitä vielä tunne.

Kaikki alkoi viime vuosituhannella siitä, kun ystäväni Heather ihaili Keniä. Ken kun oli melkoinen tyyppi: Ken on luonut sinitaivaan... Tiellä Ken vaeltaa, Ken aasilla ratsastaa... Siihen aikaan minä olin mainostoimistossa töissä ja ensimmäistä kertaa elämässäni minulla oli rahaa niinkuin "tavallisilla ihmisillä". Niinpä ostin Heatherille synttärilahjaksi luistelija-Kenin. Tuntui ihmeellisen mukavalta voida ostaa ystävälle jotain niin kallista ja turhaa, silti sellaista, joka lahjan saajaa takuulla miellyttäisi. (Sittemmin Heatherin Barbie-kokoelma on kasvanut hämmästyttäviin mittoihin.)


Itselleni alkoi kehittyä lievä Ken-kateus. Halusin päästä ompelemaan pieniä vaatteita. Niinpä eräänä iltana, kun vaelsin pakkasessa kotiin elävänmallinpiirustustunnilta, päätin poiketa marketin kautta. Ostin sieltä ikioman Kenin. Se oli komeista komein Ken, Shave ´n Style Ken, ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Koska halusin ommella myös naisten vaatteita, ostin samalla halvan perusbarbien. Siinä kohtaamisessa ei ollut rakkaudentunteita mukana.

Silloinen poikaystäväni ei sitten tajunnut yhtään tätä koko touhua. Hän ihan oikeasti otti nokkiinsa siitä, että Ken pääsi viereeni nukkumaan.


Ompelin lukuisia asukokonaisuuksia nukeilleni, valokuvasin ne ja photoshoppailin niihin asiaankuuluvat taustat. Tein nettisivut, jonne latasin kuvat ja kaavoja vaatteisiin. Kenin vartalolle oli kiva ommella, mutta miesten vaatteet eivät inspiroineet. Barbielle oli innostavampaa kehitellä asuja, mutta sen vartalo oli ihan mahdoton eikä tylsä tyttö puhutellut minua.

Jokusen vuoden kuluttua  kohtasin lehdessä kuvan Jarkko Valteesta ja drag queenien jumalaisuus iski tajuntaani lopultakin oikein kunnolla. Ken sai ensimmäisen mekkonsa tuolloin, se oli vuonna 2003. Osallistuin erään yhdistyksen järjestämään barbienvaatekilpailuun ja sijoituin kisassa kolmanneksi Kenin silkkisellä iltapuvulla, jossa oli haahkanuntuvapuuhka. Järjestävän tahon edustaja tuli supattamaan korvaani palkintojenjakotilaisuudessa, että jos se mekko olisi ollut Barbien päällä, olisin voittanut.


Sen jälkeen Ken viihtyikin enimmäkseen siinä samaisessa iltapuvussaan, ja sai muitakin mekkoja. Sitten elämääni tuli Sulo, joka ei tunne mustasukkaisuutta muovinuken vuoksi, eikä edes kyseenalaista sitä, miksi Kenillä on mekko. Sulo on myös viihtynyt mainiosti Jarkon ja Oskun drag shown katsomossa kerta toisensa jälkeen.

Välillä Ken on seissyt pitkiä aikoja eteisen hyllyllä keräämässä pölyä haahkanuntuvapuuhkaansa, mutta viime aikoina olen jälleen aktivoitunut harrastamaan sen kanssa. Ken on saanut uusia vaatteita, kuten tiedättekin, ja päässyt mukaan niin Teneriffalle kuin Venäjällekin. Mitä enemmän minä sen kanssa puuhailen, sen elävämmäksi ja rakkaammaksi se muuttuu. Se on hauskaa.



Kun päätin ottaa Kenin nyt mukaan Jyväskylän Käsityökortteliin, huomasin aluksi, että tällä kertaa olikin todella vaikeaa kaivaa se esiin vieraassa ympäristössä ihmisten keskellä. Kun kuvasin Keniä vilkkaalla kävelykadulla, minä tunsin itseni tosi noloksi. Samoin kuvatessani sitä hotellin aamupalalla, kun ympärillä oli kymmeniä asiallisia hotellivieraita.

Mutta onneksi kävi niin, että Kenin seikkailut keräsivät Facebookissa niin hurjan määrän tykkäyksiä ja myös innostuneita kommentteja, että se kannusti minua jatkamaan. Hoksasin, että on ihan idioottimaista nyt yhtäkkiä noloilla sitä, mitä olen, ja niinpä Kenin kanssa liikuskelu ei enää hävettänyt. Reissu sai ihan uutta sisältöä siitä, että tiesin Kenillä olevan faneja, jotka odottivat seuraavaa kuvaa - jopa aamuyöllä oli eräs käynyt katsomassa, onko jotain uutta julkaistu!


Oli hauskaa, miten jotkut korttelivieraista halusivat ottaa kaverikuvan Kenin kanssa ja miten moni kertoi seuranneensa Kenin matkaa. Olin ilahtunut niistä vanhoista rouvista, jotka olivat aivan innoissaan Kenin mekosta ja hämmennyin niistä pikkulapsista, jotka silminnähden eivät oikein sulattaneet sitä, että Kenillä on mekko.

Moni yhdistää Kenin nyt Conchita Wurstiin. Conchitahan on jumalainen, ja minulla menee iho kananlihalle joka kerta, kun kuuntelen hänen euroviisubiisinsä. Tottakai olen ihan lääpälläni häneen, mutta totuushan on, että Ken ei todellakaan ole saanut vaikutteita ihanasta Conchitasta. Kenillähän on ollut mekko-parta-yhdistelmä jo 11 vuoden ajan.


Mutta kuten Conchitallakin, Kenillä on tärkeä sanoma kaikille meille, ja erityisesti meistä pienimmille: "Ei ole olemassa tyttöjen värejä ja poikien värejä. Ei siinä ole mitään väärää, että poika haluaa laittaa hameen päällensä. Eikä ole mitään outoa siinä, jos tyttö tykkääkin eniten avaruusjutuista, kaivureista ja puissakiipeilyistä. Kaikkien pitää saada olla sellaisia kuin ovat."



PS. Käsityökorttelissa meni hyvin. Myynti oli hyvä, vaikka välillä oli tosi hiljaisia aikoja. Paikka, Toivolan Vanha Piha, oli mielettömän upea. Asiakkaat olivat ihmeellisen ihania, kuten viime keväänäkin Jyväskylässä; yhtään hinnanpäivittelyä tai minäpäteentämänkotona-kommenttiakaan en kuullut. Suurensuuret kiitokset kaikille asiakkaille ja yrittäjäkollegoille!



perjantai 5. syyskuuta 2014

Voi sitä Keniä!


Juuri kun minulla oli kaikki valmiina Käsityökortteliin lähtöön, ilmoitti Ken haluavansa tulla mukaan. No niin, mitä pakataan mukaan, tarvitaanko iltapukua... näitä onkin hyvä miettiä näin viime tipassa.

Ken on varmasti hyväksi avuksi Riepukioskilla, mutta eihän sillä ole mitään asiaankuuluvaa vaatetusta siihen tehtävään. Mahtaisinko ehtiä ommella sille jonkun myyntiessun vielä illalla hotellissa?

Te voitte seurailla Kenin korttelireissua Jyväskylään Instagramissa, Facebookissa ja toivottavasti myös tässä postauksessa, jos tuohon alle alkaa ilmestyä kuvia matkan varrelta.

torstai 4. syyskuuta 2014

Pieni askel ihmiskunnalle, mutta...


... valtava harppaus meille. Nimittäin tämän kesän ikkunashow on päättynyt! Saimme kaikki pokat paikoilleen! Se tarkoittaa sitä, että ulommaisten pokien ulkopinnat ovat nyt ihan valmiit! Koko talon osalta! (Paitsi vintti, mutta sitä ei lasketa.) Aaltoja!


Kolme kesää meni, että tähän pisteeseen päästiin. Minä katselin tänä kesänä vähän kelloa eri työvaiheissa ja laskeskelin, paljonko työtunteja tähän on uponnut, noin niinkuin keskimäärin.

YKSI IKKUNA:
- pokien irrottaminen 5 min
- metalliosien irrottaminen 15 min x 4 = 60 min
- lasin irrottaminen 30 min x 6 = 180 min
- maalien raaputus 80 min x 2 + 120 min x 2 = 400 min
- metalliosien puhdistus ja ruosteenpoisto 5 min x 4 = 20 min
- metalliosien kiinnitys 10 min x 4 = 40 min
- öljyäminen 5 min x 2 + 8 min x 2 = 26 min
- maalaaminen 15 min x 2 + 25 min x 2 = 80 min
- maalaaminen 10 min x 2 + 20 min x 2 = 60 min
- maalaaminen 10 min x 2 + 20 min x 2 = min
- pokien laittaminen paikoilleen 5 min
YHTEENSÄ 935 minuuttia eli 15 ja puoli tuntia.

Näitä ikkunoita on koko talossa 13 kappaletta. Se meinaa kahtasataa tuntia. Uuh. Tähän ei ole laskettu puusepän työtunteja, vaan pelkästään meidän oma työpanoksemme. Aika hurja raha tuosta olisi pitänyt pulittaa ammattilaisella teetettynä, vaikka tottunut tekijä olisikin selvinnyt ehkä puolta nopeammin.


Mutta jotta tässä ei nyt ihan pilvissä pääsisi leijumaan, niin muistutan itseäni, että urakasta on tosiaan tehty vasta ne ulkopokien ulkopinnat. Jäljellä on vielä kaikkien ulkopokien sisäpintojen maalaaminen vähintään neljään kertaan valkoisella maalilla. Tätä aloitellaan ensi keväänä.


Ja sitten tulevat karmit. Ne pitää raaputtaa, mahdollisesti korjata, ja sitten öljytä ja maalata taas sen miljoonaan kertaan. Tämän jälkeen vuorossa varmaankin on talon ulkoseinien lateksinpoisto sekä petrooliöljymaalaus. Joskus kahdeksankymppisinä me varmaan pääsemme kunnostamaan ikkunoiden sisäpuolisia pokia.


Että ihan turhaan minä tässä haaveilen muovimatottomista lattioista ja lasivillattomista eristekerroksista.

Lupaan, etten koskaan enää osta yhtäkään liian suurta vanhaa taloa.


PS. Käsityökortteli, Käsityökortteli... Jyväskylä... tehän tiedätte!



keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Taas on aika torimuijailun


Tietenkin minun pitäisi olla juuri nyt tällä hetkellä leikkaamassa tiskirättejä. Lähtö Jyväskylän Käsityökortteliin on jo ylihuomenna. Minulla on ihan ennenkuulumattoman vähän myytävää mukanani, ja vain siksi, etten ole saanut aikaan. Olen käyttänyt aikani märehtimällä ihmissuhteitani, perhesuhteitani, voimavarojani ja omia rajojani. Jos olisin ollut viksu, olisin ehkä tajunnut tehdä rättejä samalla, kun märehdin. Sillä rättitehtailu on ihan aivotonta toimintaa ja siinä voisi mitä mainioimmin märehtiä samalla.

No, näin tällä kertaa.


Lähden odottavan epätietoisissa tunnelmissa Jyväskylään, sillä tapahtumapaikkana oleva Toivolan Vanha Piha on minulle ihan vieras. Olen nähnyt sieltä pari kuvaa ja todennut esillepanon haastavaksi. Olen jo niin tottunut nostamaan pystyyn tutun Riepukioskini, että tällaiseen erikoiseen tilaan meneminen ei sujukaan enää rutiinilla. Mutta eikö olekin kivan näköinen miljöö?

Kaikki jyväskyläläiset kuulemma tietävät Toivolan Vanhan Pihan, mutta niille, jotka eivät, minä kerron, että se löytyy osoitteesta Cygnaeuksenkatu 2 ja se on aivan lyhyen matkan päässä rautatieasemasta.


Me käsityökorttelilaiset olemme ripotelleet itsemme sinne tänne. Merkkasin meidät violeteilla palikoilla oheiseen pohjapiirrokseen. Minä olen tuolla makasiinissa. Se on kylmä tila, mutta siinä on katto pään päällä! Mitä mahtavaa luksusta. Tällä kertaa ei tarvitse puolta aavistustakaan uhrata säälle. (Eli luonnollisesti aurinko helottaa ja lämpöä on miellyttävät 20 astetta, kesän viimeiset rippeet...)

Hengailemme tuolla sekä lauantaina että sunnuntaina klo 10-16. Paikalla voi osallistua arvontaan, jossa palkintoina on meidän hienoja tuotteitamme. Siellä on kuulemma myös hyvä kahvila lounaineen. Nuo vakituiset putiikitkin vaikuttavat minusta mielenkiintoisilta, joten ehkäpä sinne kannattaa lähteä kauempaakin.


maanantai 1. syyskuuta 2014

Elämääni Sulon kanssa


Yritä tässä nyt sitten tehdä vakavasti töitä, kun kotona pyörii tuollainen humoristi! Vasemmalla olen normaalissa aamuasussani ja oikeanpuoleisessa Sulon tyynyhyökkäyksen jälkeen. "Hihiihhiihiii, Muumi!"