maanantai 28. marraskuuta 2011

Joulumieli ja kuinka se tuhotaan


Minä tykkään joulusta. Erityisen kovasti rakastan lahjashowta: lahjoja on mukavaa sekä antaa että saada. Me olemme Sulon kanssa säilyttäneet lapsenmielemme (eli jääneet jumiin henkisessä kehityksessä) ja odotamme lahjoja niin malttamattomina, että olemme muodostaneet oman jouluperinteemme jännitystä lieventämään: kun lahjat avataan jo ennen aattoillan ruokailua, maltamme jopa syödä sitten kaikessa rauhassa. Olettaen siis, ettemme ole innoissamme antaneet toisillemme niitä lahjoja jo etukäteen. Varsinkin Sulon on vaikeaa pitää yllätyksiä odottamassa H-hetkeen saakka.

Joulufanina minä olin todella tyytyväinen siitä, että tänä jouluna minäkin kerkiäisin keskittymään joulun laittamiseen. Viime vuonna tähän aikaan remontti oli kurjasti kesken ja koti ihan levällään. Tekemistä oli niin paljon, ettei jouluvalmisteluihin riittänyt aikaa sen enempää kuin energiaakaan.

Mutta tänä jouluna meillä on iso pöytä lämpimässä, punaisessa salissa ja tilaa oikealle joulukuuselle. Kuusenkin voisi hakea appivanhempien mailta jo itsenäisyyspäivän aikaan joulun tunnelmaa luomaan. Lahjojen tekemisen minä aloitin hyvissä ajoin lokakuussa. Ihanaa, ettei tänä jouluna kävisi niin kuin viime vuonna, että hätäpäissäni valitsen kaikille lahjukset oman yritykseni tuotevalikoimista, kun aika vaan loppuu kesken. Aattona pääsisimme saunomaankin kauniissa, kunnostetussa saunassamme, kun viime vuonna jouduimme saunomaan homeenhajussa.

Hyvä meininki, siis.

Kunnes sitten alkoi se helvetillinen vyörytys. Mihin tahansa kauppaan kun astun sisään, tunnen hukkuvani kimaltavaan muovikrääsään. Minkä tahansa lehden kun avaan, silmiini tungetaan superkauniita joulujuttuja superkauniiden ihmisten superkauniista joulukodeista. Mihin tahansa blogiin kun itseni klikkailen, tulevat jouluhempeydet vastaan. Hurjimmilla on jopa erilliset joulublogit!

Ne ovat täydellisyysjouluja valkoisine, hopeisine ja kultaisine tyylikkyyksineen. Huurteisia kransseja ja herkkiä asetelmia. Liian kauniita, liian hyvin käyttäytyviä, liian enkelikiharaisia lapsia. Lapsia, jotka eivät himoa lahjavuoria vaan "nauttivat jouluvalmisteluista". Jouluverhoja ja joululiinoja, tonttuja ja enkeleitä. Joulukalentereita, joita täydelliset perheenäidit ovat askarrelleet yön tunteina ja silti jaksavat hymyillä. Ne täydelliset äidit, jotka näyttävät misseiltä tunnelmallisissa esiliinoissaan valkoisissa keittiöissään leipomassa tuoksuvia herkkuja ja pysyvät siitä huolimatta hoikkina ja kauniina. Tekevät ruokia, jollaisiin pystyvät vain Master Chefit.

Jouluriemuni on yhtäkkiä kadonnut ihan kokonaan. Toivon, että se palaa. Haluan saada omasta pienimuotoisesta joulutunnelmastani taas kiinni. Ehkä minun pitää nyt hetkeksi lakata lukemasta blogeja ja sisustuslehtiä.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Liekehtivä graafikko

Minulla on uusi intohimo: teen nettisivuja. Minä kerrassaan suollan niitä sarjatyönä. Ja se on mahtavaa! Koska asiat oppii vain tekemällä, minä teen ja teen ja teen lisää. Välillä en malta edes mennä nukkumaan. Ja aamulla saatan syöksyä sängystä suoraan koneelle taas kokeilemaan jotain uutta rakennetta.

Pari viikkoa sitten kävin opiskelemassa Dreamweaverin käyttöä koulussa ja nuo pari päivää olivat aivan mielettömän ihania. Olenhan minä nettisivuja tehnyt aiemminkin, mutta se on ollut hirveää räpeltämistä. Nyt sen sijaan tiedän, mitä teen. Olen oppinut vaikka mitä ja opin lisää kaiken aikaa.

Tunnen aivan suunnatonta riemua, kun saan tehtyä navigoinnin, jossa linkki muuttuu tai liikkuu, kun sen päälle vie hiiren (esimerkki tässä, kliks). Tai kun elementit pysyvät paikoillaan, vaikka selaimen ikkunan kokoa muuttaa (esimerkki täällä).

Toistaiseksi kaikki sivustoni ovat olleet mielikuvituksen tuotosta. Olen itse keksinyt aiheita ja ollut oma harjoitusasiakkaani. Mutta ihan pian pystyn jo tarjoamaan nettisivuja myös oikeille asiakkaille. Mikä huikea tunne!

lauantai 26. marraskuuta 2011

Seuraava iso urakka

Nyt vasta olen ymmärtänyt, miten huonossa kunnossa talomme ikkunat oikeasti ovatkaan. Kun katselen niitä pääasiassa sisältäkäsin, olen kaiken aikaa ollut siinä uskossa, että nehän ovat melkolailla loistokkaat.

Nyt kuitenkin olen joutunut tarkastelemaan niitä paremmin, kun täyttelimme Sulon kanssa ELY-keskuksen avustushakemuksia.

Ikkunamme ovatkin kaikkea muuta kuin loistokkaat. Muutama on jopa ihan hajoamispisteessä. Paikallinen puuseppä kävi myös katsastamassa tilanteen, ja hänen niskoilleen me aiommekin ikkunaremontin sälyttää - tuli sitä avustusrahaa sitten tai ei.

torstai 17. marraskuuta 2011

Hetkittäisiä mielenhäiriöitä



Tällaisen valtavan talon omistaminen tuntuu aina välillä ihan typerältä touhulta. Kohtuuttoman suuren tavaramäärän omistaminen samoin. Kuka idiootti haalaa itselleen omaisuutta tällaisessa mittakaavassa?

Hetkittäin minulle tulee kaipaus asua ihan pienessä, suloisessa mökissä tai mikä vielä parempaa: pienessä, suloisessa matkailuautossa.

Kyllähän myös pientä, suloista liikkuvaa kotiakin voisi sisustaa. Olisi ihanaa kulkea ympäri maailmaa ilman määränpäätä, herätä aamuisin aina erilaisen maiseman keskeltä. Nykyisin sellainen elämä ei olisi edes mitenkään mahdotonta toteuttaa, kun työt voisivat kulkea mukana yhden tietokoneen sisällä ja lähteä asiakkaille langattomia linjoja pitkin.

torstai 10. marraskuuta 2011

Syksyn hyviä puolia

Muutamana päivänä olemme saaneet nauttia viimeinkin jostakin muusta kuin synkkyydestä, sateesta ja matalapaineesta. Ihania kirpeitä aamuja, huurteista maata, vaikuttavia sumuja ja jopa yksi kirkkaista kirkkain auringonpaistekin on koettu.

Niinpä minä levitin työhuoneen portaille huovan ja istuinalustoja, ja vein työt ulos - aivan kuin kesällä! Monta villapuseroa ja kolmet villasukatkin puin ihan varmuuden vuoksi päälleni, ettei kylmyys ottaisi huomaamatta voittoa.

Koska ihan kaikkia töitä ei voi tehdä pihalla, jatkoin auringonpalvontaa kutomalla joululahjoja ulkosalla. Miten hyvää aurinko voikaan tehdä ihmisen mielelle. Lisää näitä päiviä, kiitos!


Illat ovat jo niin pimeitä, että en osaa oikein kuuden jälkeen tehdä enää mitään kunnollista. Niinpä kutimet ovat nyt tulleet taas mukaan elämääni. Kudon ja virkkaan kotimme liian hämärissä huoneissa kaikki illat.

Siihen sopii hyvin tämä animaatio, johon olen aivan rakastunut:


Sen alkuperäinen sijainti on Anima Vitaen sivulla, josta löytyy toinenkin minua liikuttava animaatio. Katsokaapa sieltä "The Next Move"... ainakin minä löydän siitä paljon tuttua.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Paikkakunnan parhaat

Minä olen kärsinyt selkäkivuista niin kauan, kuin pystyn muistamaan. Olen yrittänyt hoitaa selkääni jumppaamalla (rikoin polveni) ja kävelemällä (kovin tylsää yksinään), ja vaihtamalla työtuoleja (kyykötysongelma klik) sekä patjaa ja sänkyä (Sulo-parka klik).

Lääkärissä olen käynyt useammankin kerran, mutta eipä siitä mitään hyötyä ole ollut. Niinsanotuilla fysioterapeuteilla olen käynyt kahdessa eri paikassa. Ensimmäisellä kerralla Orivedellä sain jumppaohjeet, joiden ansiosta selkäni kipeytyi entistä enemmän. Toisella kerralla täällä Imatralla minua siliteltiin, ja se oli kuulemma hieromista. Kukaan ei koskaan ole ottanut asiakseen tutkia selkääni ja yrittää selvittää, mistä kivut johtuvat.

Koska en kuitenkaan ole vielä edes neljääkymmentä, olen ollut jokseenkin huolissani siitä, miten pystyn elämään aina pahenevien kipujen kanssa sitten, kun olen vaikkapa kuudenkymmenen.

Aamut ovat pahimpia. Herään kipuun ja nousen vilkkaasti ylös sängystä, koska makaaminen on tuskallista. En ole koskaan ymmärtänyt mitä romanttista voi olla saada aamupala sänkyyn - ajatuskin kauhistuttaa! Kyykkyasennot ovat kuolemaksi, kumartelu ja nostelu turmiollista. Koska minä sekä kyyköttelen että kumartelen kaikki päivät, kivut eivät ole jättäneet minua rauhaan...

...ennenkuin nyt!!!

Lopultakin löysin fysioterapeutin, joka vastasi odotuksiani siitä, mitä fysioterapia on. Imatralle Sveitsistä paluumuuttanut Petri Hatakka tutki kroppani huolellisesti, hetkutteli ja kuulusteli, käänteli ja väänteli, ja oli ensimmäinen, joka koskaan on ottanut asiakseen ihan kunnolla tutkia, mistä on kyse. Ja ensimmäisen kerran ikinä minä nyt sain selityksen selkäkivuilleni.

Kävin FysioHatakalla seitsemän kertaa tiuhasti kolmen viikon aikana ja näinä viikkoina olen herännyt joka aamu ilman kipuja! Sain yksinkertaiset ohjeet selkäni itsehoitoon, ja vaikka liikkeet ovat hirmuisen pieniä ja kevyitä, ne auttavat kuin taikuus.

Tämä kaikki on minusta niin uskomatonta, että halusin kertoa tämän blogissani ja sillä lailla laittaa hyvän sanan kiertämään. En tiedä, onko lukijoissa paljonkin imatralaisia, mutta jos on, ja jos tarvitsette fysioterapeutin palveluja, niin suosittelen täydestä sydämestäni FysioHatakkaa.

Ainoa "ongelma" on nyt se, että koska en herääkään kipuihin aamuisin, en myöskään nouse vauhdilla ja ryhdy päivän töihin, vaan jään sänkyyn notkumaan ja nauttimaan hitaista heräämisistä. Makoilen jopa tunninkin lämpimässä pedissä haaveilemassa ja suunnittelemassa tulevaa. En muista tehneeni sellaista sitten teinivuosien jälkeen!

lauantai 5. marraskuuta 2011

Kun tarpeeksi kauan antaa hautua

Vierashuone on meillä se ainoa huone, jonka pintaremontti on tekemättä. Syynä siihen on ollut se, etten ole saanut huoneesta mitään otetta. Tästä (kliksutiklik) voitte kurkata, miltä huone näytti meidän tänne tullessamme. Tällä hetkellä siellä on valkoiseksi puolihuolimattomasti suditut seinät, koska nuo sinisenkirjavat seinämaalaukset kauhistuttivat minua niin paljon, että sisustussieluni jumittui.

Yksi minulle mieluisista blogeista on Keltainen talo rannalla, johon Tarja Kankaanpää-Salonen kerää netistä inspiroivia sisustuskuvia. En yleensä ole sellaisten blogien ystävä, jossa vaan napsitaan netistä muiden kuvia, mutta tämä on poikkeus, koska siellä on VÄRIÄ. Itselläni ei riitä aika eikä jaksaminen verkon miljoonien sisustussivustojen selaamiseen, joten on tosi kiva, että joku muu tekee sen minun puolestani.

Tuossa blogissa vastaan tupsahti tämä kuva, joka sinne oli "lainattu" ilmeisesti täältä (kliks).

Ahaa-elämys iski minuun! Meillä on kamarissa pari torkkupeittoa ja yksi taulu, jotka sinne huoneeseen tulevat jäämään. Ne ovat niitä harvoja esineitä, joiden väriä ei voi muuttaa. Niistä löytyy pinkkiä, turkoosia, sinistä ja limenvihreää. Tämän kuvan harmaan huoneen väriläiskissä on samat värit kuin noissa meidän vierashuoneen peitoissa. Ja huonehan on hillittömän kaunis.

Mikä minua vaivaa? Harmaat seinät? Minun kotiini? Esitin kuvan Sulolle, enkä saanut kieltävää kommenttiä, joten luulenpa, että tässä on nyt suuntamme.

Kamari on todella pimeä jo nyt valkoseinäisenä. Tummanharmaana siitä tulee varmasti vieläkin pimeämpi. Mutta sen ei tarvitsekaan olla valoisa, sillä sitä käytetään elokuvien katseluun ja vieraiden tuuditteluun.

Meidän huonekalumme eivät ole noin moderneja kuin mallikuvassa, joten en tiedä, toimiiko värimaailma täällä. Se jää nähtäväksi.

Harmaan maalin valitseminen jännittää jo etukäteen. Harmaissa kun on niin hirveästi eri sävyjä. Ja valöörejä.

torstai 3. marraskuuta 2011

Luurankometsä

Kävin tänään rämpimässä tonttimme ryteikköisimmissäkin osissa tutkimassa, josko tänä jouluna joulukuusi löytyisikin ihan omalta maalta. Kun tällä lailla oikein varta vasten sillä silmällä ryhdyin katselemaan tonttimme puustoa, yllätyin taas siitä, miten kuollutta täällä on.

Pystyynkuolleita kuusia ja katajia on tontti täynnä. Ne kuuset, jotka ovat vielä vihreitä, ovat kovin rimpulaisia, eikä niistä ole joulukoristeita kannattelemaan. Hädin tuskin jaksavat kannatella itsensä. Ja ne katajat, jotka eivät ole vielä heittäneet henkeään, ovat kovaa vauhtia menossa kohti elämänsä päätepistettä.

Katajien kärsimykset minä panin merkille jo vuosi sitten, kun muutimme tänne. Epäilin, että viereinen paperitehdas, "Kutsetti", tappaa herkät katajat. Joukkokuolema katajakansan keskuudessa ei nimittäin ole vain meidän tonttimme vitsaus, vaan ihan selkeä sääntö tässä lähimailla.

Viime kesänä eräs metsäalan ihminen mainitsi, että syy havupuiden huonoon kuntoon saattaakin olla radan toisella puolella sijaitseva tukkien lastausalue. Tukkipinoissa asustavat haittahyönteiset ovatkin voineet siirtyä meidän pihamme puustoon ja tehdä tuhojaan.

Olipa syy puiden huonoon kuntoon mikä tahansa, niin joulukuusta me emme täältä ainakaan löydä. On siis joko ostettava kaupallinen kuusi tai ruinattava kuusialmu joltakulta, jolla on kunnollista metsää.

Mutta entäpä jos kaataisimmekin yhden kituvista katajista?

Mikäs pakko joulupuun on olla kuusi? Viime joulunakin turvauduin hätäratkaisuun ja ostin ruukkusypressin. Vuosi sittenhän meillä oli remontti pahasti vaiheessa ja muutenkin oli niin kamala kiire, ettei joulua paljon ehtinyt ajatella. Mutta nyt minä ehtisin ihan hyvin suunnitella ja laitella joulua kaikessa rauhassa.

Katajat eivät ole edes enää rauhoitettuja, joten yhden tuhoontuomitun katajan kaataminen ja joulukuuseksi alentaminen ei varmasti olisi mitenkään suuri virhe.

Harkitsemisen arvoinen ajatus, minun mielestäni.

Huhhuijakkaa

Ompelin viitisensataa tiskirättiä alkuviikolla ja päivitin ne verkkokauppaan tiistai-iltana. Nyt jo on jotkut värit niistä loppuneet. Jälleenmyyjät ovat nimittäin tilanneet niin paljon riepuja, että olen siitä hiukan hämmästynyt. Nyt kehoitankin teitä tavallisia kuluttajia tilaamaan joululahjarättinne mahdollisimman pian! Jos tämä jämyvauhti nimittäin jatkuu tällaisena, suosituimmat rievut loppuvat varmasti ennen joulua. Ja ei, en usko, että jaksan edes harkita uuden erän valmistamista tähän hätään.